Heippa kaikille pitkästä aikaa. Olen muistanut kyllä tämän blogin, mutta en ole jaksanut tai muistanut tai kokenut, että minulla olisi jotain sanottavaa. Enkä tiedä onko nytkään.
Tällä hetkellä sairastelen ja huomenna on tarkoitus mennä koululle opon kanssa keskustelemaan HOPSiin tulevista muutoksista. Syksyn alussa sovin terveydenhoitajan ja opon kanssa, että jos alan sairastelemaan tai tulee muuten ongelmia, niihin pitää heti puuttua. Joten nyt sitä tässä ollaan. Onneksi ei ole tiedossa kuin yhden opintokokonaisuuden siirtäminen keväälle ja torstain tentin siirto uusintapäivään. Opintokokonaisuuden siirtämisen ei pitäisi vaikuttaa opiskeluaikaan tai mihinkään muuhunkaan. Elämä voi kuitenkin aina yllättää, joten katsotaan sitten huomenna miltä opiskelut nyt oikein näyttävät.
Suurin tekijä sairasteluihin itsellä on kyllä se, että olen henkisesti tiukilla. Olen kuin ääriään myöten täytetty astia tällä hetkellä, enkä tunnu kestävän yhtään enempää. Tällä hetkellä suurin psyykkistä/henkistä puolta rasittava tekijä on se, että joudun pistämään omaa ajatusmaailmaa ja jollain tasolla itseäni uusiksi. Käy läpi suruprosessia, johon liittyy arkojen ja syvällä olevien asioiden hyväksymistä ja eheyttämistä nykyiseen minään. Kuvaillaan tämä näin: on olemassa pieni minä (lapsuuden) ja nykyinen minä. Pieni minä on jäänyt vaille monia asioita, joita lapsien tulisi saada psyykkisellä ja henkisellä tasolla. Nyt näin aikuisena kun perheessäni on taas tapahtunut paljon, ovat monet asiat nousseet pinnalle käsiteltäväksi. Nykyinen minä tajuaa, millainen tilanne on ja millainen on realistinen kuva tulevaisuudesta. Sitten on kuitenkin se pieni minä, joka kaipaa, toivoo, itkee perään, huutaa, yrittää kerta kerran jälkeen kunnes täytyy todeta, että tuli hylätyksi ja loukatuksi taas.
Minun pitää elää noiden molempien minuuksien kanssa. Ne aiheuttavat paljon ristiriitoja ja ongelmia, ihan käytännössäkin. Onneksi tällä hetkellä koen olevani turvallisissa käsissä opintopsykologin luona. Siellä olen aloittanut näiden ristiriitojen ja minuuksien käsittelyn. Tulen varmaan jatkamaan tätä kasvuprosessia pidemmän aikaa kuin mitä minulla on tapaamisia psykologin kanssa. (Eihän sitä ihminen koskaan tule valmiiksi.) Kuitenkin olen onnekas, että löysin saman tien henkilön, jonka kanssa voin luottamuksellisesti käsitellä arimpiakin asioita.
Jonain päivänä toivottavasti voin elää molempien minuuksien kanssa sulassa sovussa, ilman ristiriitoja.
Tätä kirjoittaessa kurkku yrittää hankkia huomiota kipuilemalla, johon tiedän olevan osasyynä (ainakin) se, että en puhu ja/tai hyväksy tiettyjä asioita. Muut oireet ovat merkkinä siitä, että olen nyt vahvasti pysähtynyt tälle pysäkille ja ne asiat pitää käsitellä, ennen kuin voin jatkaa terveenä elämääni.
Silti olen kiitollinen tästäkin. Päivä kerrallaan mennään ja jokaisesta kokemuksesta ja hetkestä kiitollisena.
Jos sanotaan, että ole oma itsesi, niin voisin kysyä, että onko olemassa YHTÄ minää vai onko niitä useampia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti