Elämä on matkustamista

[Eilen lauantaina 19.10 klo 16:30 -> Oppisinpa joskus kirjoittamaan suoraan sellaisen tekstin, jonka voisi saman tien laittaa julkaistavaksi. Rutiinini näyttää olevan se, että kirjoitan vähintään yhden luonnoksen, jonka tallennan, mutta en julkaise. Sen jälkeen kirjoitan toisen version, jonka julkaisemista voi harkita hyvällä tuurilla ja mielellä. Ehkä on se ajatusten kirjoittamista ensin ylös, jonka jälkeen hahmotan paremmin sen, mitä haluan sanoa ja missä järjestyksessä. Voi olla kyllä sekin, että olen vain niin perfektionisti.

Tämä teksti on kuitenkin nyt kirjoitettu (toinen luonnos) junassa ja julkaistavaksi tämä pääsee todennäköisimmin vasta kun olen päässyt tästä junasta pois eli myöhäiseksi menee. Minulla ei valitettavasti hyvästä päivästä huolimatta ole innostusta alkaa testata hermojeni toimivuutta vr:n wi-fi:llä.]

Itse aiheeseen. Olen tällä hetkellä junassa matkalla etelästä pohjoiseen. Olen ollut pari viikkoa Helsingissä, nyt olen matkalla pohjoiseen Ouluun, josta menen viideksi päiväksi Kokkolaan. Ensi viikon viikonloppuna tiedossa on matka aika lailla itärajalle ystävien luokse. Sen jälkeen olen taas vajaan viikon (noin viisi päivää sekin) Kokkolassa, josta lähden takaisin Helsinkiin pariksi viikoksi tekemään töitä. Tästä jos haluaa vielä jatkaa, niin kun olen Helsingistä tullut takaisin Kokkolaan, niin olen siellä vain vajaa neljä viikkoa, kunnes muutamme pysyvästi Helsinkiin. Vaikka tämä liikkuminen hankaloittaa ajanhallintaa (lopputentit ja muuta opiskeluasiat, työasiat, lepo?!, ihmissuhteet, muuttoasiat ym.) ja on fibromyalgialleni välillä haasteellista, nautin tästä. Suorastaan rakastan.

Tässä teille pieni määritelmä avuksenne, jotta ymmärrätte mistä tarkalleen ottaen kirjoitan. Käytän tässä tekstissä ja usein kyllä puhuessanikin liikkumis-sanaa kuvaamaan suurempaa kokonaisuutta. Toisin sanoen, kun sanon rakastavani liikkumista, voi se tarkoittaa yhtä tai useampaa asiaa seuraavista: muuttamista (paikkakuntien vaihtaminen), liikkumista liikuntamuotona (lenkkeily maastossa tai vaikka ihan käveleminen pitkin kaupunkia – vaeltaminen suurena haaveena!), matkustamista (lentäminen, junalla matkustaminen, autolla ajaminen – lähes kaikki matkustamismuodot lukuun ottamatta busseja), opiskeltavan alan vaihtamista (olen opiskellut n+1 alaa ja sen huomaa – tulen valmistumaan ensimmäiseen ns. kunnon ammattiin vasta 28-vuotiaana), työpaikan vaihtamista (haluaisin taas lähteä suuntautumaan erityyppiselle osa-alueelle),  jossain muotoa koskettaa ihmissuhteitakin (tämän voin selittää vaikka omassa päivityksessä), organisointia (halu muuttaa ja järjestellä asioita aina uudelleen,  ks. alkuteksti) ja elämän tapahtumia (pidän erilaisista ihmiseloon kuuluvista muutoksista ja tapahtumista – juhlien järjestäminen ja lahjojen suunnittelu erityismainintana, josta olen myös saanut kiitosta).

Olisi kiva joskus kysyä vanhemmiltani, olenko aina ollut tällainen ikiliikkuja. Muistan olleeni kyllä suhteellisen aktiivinen, mutta kun ei ole suurempia muistikuvia, niin en pysty sanomaan, olenko ollut liikkuva ja rasittava vai pelkästään rasittava. (Huom. sarkasmia tekstissä.) Jos en ole ollut syntymästäni asti tällainen, on minulla varmasti ollut taipumus tähän, joka on sitten päässyt nousemaan esille. Taipumuksen esilletuloon on uskoakseni vaikuttanut oma elämäntarinani ja perheeni kokemukset. Olen oppinut syntymästäni asti, että vain minä itse vastaan itsestäni ja hyvinvoinnistani – kaikki muu voi muuttua. Vaikka syntymäkotini sijainti on pysynyt koko tähänastisen elämäni aikana samassa paikassa, en koe juurtuneeni sinne. Tiedän kyllä, missä olen syntynyt, mutta en koe suurta vetoa sinne.

Tulen kyllä olemaan aina se pohjolan noita-akka. Veri vetää magneetin kaltaisesti vähintään Pohjois-Pohjanmaalle, ellei pohjoisempaakin. Pitää joskus käydä katsomassa millainen olo tulee, kun pääsen ihan pohjoiseen tutustumaan.

Joskus sitä sanotaan myös, että lapset rauhoittuvat, kun heitä liikutetaan tai heijataan (jotkuthan vauvat kuulemma nukkuvat autossa). On sanottu, että se voisi olla peruja äidin kohdussa olemisesta. Liekö sitten totta vai ei. En tiedä uskoisinko tätä omalle kohdalle. Mietinnän alla on sellainen ajatus, että on olemassa (toivon mukaan vielä hengissä) kulttuureja ja erilaisia heimoja, joiden elintapa on liikkuva. He eivät asu pysyvästi missään, vaan kulkevat ruokaa ja suojaa etsien sekä ihan liikkumisen vuoksikin. (Toki syitä on monia muitakin, mutta muutama mainitakseni.) Hippiäispuoleni sanoo, että olen saattanut jossain edellisessä elämässäni kuulua sellaiseen heimoon.

Käytännössä tässä kun istun junassa, nautin siitä olosta, joka tulee kyllä liikkumisesta, vaikka fyysisesti istun tässä paikallaan penkilläni. Se tunne, kun juna liikkuu, on hyvin rauhoittava ja innostava yhtä aikaa. Olen menossa kohti uutta ja tuntematonta. Vaikka suunnitelmia on ja tiedän mitä suurin piirtein pitäisi tapahtua ja kenen kanssa, niin koskaan et voi täydellisesti tietää tapahtumien kulkua. Sitä on hankala selittää, mutta itsessään jo liikkuminen, vaikka vailla päämäärää, antaa minulle elinvoimaa.

Olen vuosien saatossa oppinut hillitsemään tätä viettiäni. Päätin aikoinaan, kun aloitin sh-opinnot, että opiskelen sen loppuun samassa koulussa. Halusin nähdä, kykenenkö siihen. Näin valmistumisen kynnyksellä täytyy sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Toki olen muuttanut kaupungin sisäisesti kolme tai neljä kertaa (riippuen laskemistavoista), mutta silti, olen pysynyt samassa kaupungissa. Voisin yrittää selittää muuttamisiani kämppiksen saapumisella elämääni tai muulla, mutta fakta on se, että löydän aina syyn. Nyt olen erittäin innoissani tulevasta muuttamisesta Helsinkiin, vaikka tässä muut elämänhallinnan osa-alueet yhdessä muuttamisen kanssa väsyttävät ja aiheuttavat hieman stressiä. Valmistumisen jälkeen olen päättänyt sallia kulkuripuolelleni enemmän vapautta. Katsotaan minne kaikkialle päädynkään.

Minulla tämä ominaisuus näkyy vahvasti muuallakin kuin pelkästään siellä, mitä fyysisesti teen. Pidän siitä, että saan suunnitella, luoda uutta, muokata ja muuttaa. Spontaanius ja impulsiivisuus ovat aina olleet osa minua. Muistan vielä, kun muutin ensimmäisen kerran omilleni Hämeenlinnaan. Muut ihmettelivät sitä, kuinka uskalsin muuttaa kaupunkiin, josta en tunne ketään. Minä vain nautin tunteesta, että pääsin kohti jotain tuntematonta ja uutta. Toki jännitin, mutta se kuuluu yhtenä osana koko pakettiin. Olen myös lähtenyt miehen perään Saksaan asti, vaikka en ollut ehtinyt häneen tutustua kunnolla. Jälkikäteen voisi sanoa, että hauskinta siinä oli tunne uudesta suhteesta, uudesta maasta ja uusista mahdollisuuksista. Kun ei tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Sama juttu on ihan vaikka kirjoittamisessa. Rakastan muokata, kirjoittaa uudelleen ja suunnitella. Nyt kun olen päässyt liikkumisen makuun taas, niin kirjoittaminenkin sujuu ihan eri sävelillä kuin aikaisemmin.

Kirjoitan palolla tätä tekstiä liikkumisesta. Se on niin suuri osa minua, oikeastaan elän tästä. Elän liikkumisesta. Tiedostan kuitenkin hyvin, että tämä ominaisuuteni tai elämäntapani – kummaksi haluaa sanoa – ei ole pelkästään positiivinen asia. Monet läheiseni ovat joutuneet ”opettelemaan” tämän tapani ja sopeutumaan siihen. Ei ole varmastikaan helppoa, kun olen koko ajan menossa tai tulossa jostain ja olen suunnittelemassa jo kolmatta. Sähellän toisinaan kuin adhd-diagnoosin omaava ihminen, ideoin ja teen tuhatta asiaa yhtä aikaa.

Tämä ominaisuus on epäsopiva jossain muotoa erään ihmissuhteisiin liittyvän tärkeän asian, sitoutumisen, kanssa.  Pyydänkin tässä anteeksi niitä ongelmia, joita se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan. Jos katsotaan normaalia ihmiselon kulkua, niin ongelmia tulevaisuudessa tulee olemaan esimerkiksi parisuhteen ylläpitämisessä ja perheen perustamisessa. Saa nähdä kuinka paljon ominaisuuteni vaikuttaa ja paljonko olen valmis itse tarvittaessa sopeutumaan ns. normaaliin elämänkulkuun. Voihan se olla, että vanhemmiten tämä rauhoittuu – tai sitten ei. (Jos minulta kysytään, niin jos vain aivot pelaavat ja pystyn kommunikoimaan tämän fyysisen maailman kanssa mitenkään, tulen kyllä liikkumaan vaikka pyörätuolissa vanhana mummona.)

Onhan tässä sekin asia löydettävissä ja tarvittaessa analysoitavissa, että olenko vain pelokas pysymään paikoillani ja sitoutumaan? Pelkäänkö mitä se voi tuoda tullessaan?

Onneksi minulla on kuitenkin uskomaton lähipiiri, joka kestää minua tällaisena kuin olen. Fyysisesti juureni ovat pohjoisessa, mutta henkisesti kotini on läheisteni parissa. Te olette minun kotini. Kun tiedän teidän olevan vierelläni, sydämeni saa rauhan.

..ehkä on vain tarkoitettu, annettu tehtäväkseni olla ikuinen kulkuri, samooja, hyvine ja huonoine puolineen?

- N

P.S. Yhtäkkiä mieleeni välkähti ajatus siitä, että miksi olen välillä kokenut olevani ns. kotihiiri? Ideoita ja ajatuksia tuli mieleen useita, mutta taidan niistä kirjoittaa myöhemmin, jos muistan, koska tämä on jo valmiiksi romaanin pituinen postaus. Hmh. Palailemme linjoille taas myöhemmin.

Rakkaudesta

[Lupailin eräälle ystävälleni, että saattaisin kirjoitella tänne taas päivitystä, joten pitää se lupaus pitää. Tämä on nyt omistettu sinulle rakas ystäväiseni.]

Olen kirjoittanut tänne blogiin neljä luonnosta pääteemana rakkaus. Mielestäni hyvin hauskaa tässä on se, että minähän olen tunnettu kyynisyydestäni ja pessimistisyydestäni ja nyt pitäisi kirjoittaa jotain hienoa rakkaudesta?

Vaikka olenkin kyyninen ja pessimistinen ja tulen sitä aina olemaan, ei se tarkoita toisaalta sitäkään, etteikö näiden kuorien alla olisi rakkautta kaipaava ja sitä jakava ihminen. Periaatteessa itse rakkaus ei taida olla kovin erikoinen ja monimuotoinen, luulen, että se muotoutuu erilaiseksi, kun se menee ihmisten läpi. Suodattuu.

Jos ajattelen rakkautta universaalina asiana, on se positiivista energiaa, välittämistä, rakkautta kaikki olentoja ja olioita kohtaan. Sitten kun mennään yksilölliselle tasolle, näen siinä olevan neljää (tai viittä) eri tasoa: lähimmäis- ja kaveritaso, ystävätaso ja parisuhde. Jokainen voi omalle kohdalleen miettiä noiden tasojen eroa tai miten itse käsittää ihmissuhde"tasoja".

Monet voisivat sanoa, että lähimmäistaso on sellainen, jossa on kysymys enemmän välittämisestä kuin rakkaudesta. Parisuhteessa alussa olisi enemmän ihastumista ja rakastumista kuin rakkautta. Katson kuitenkin, että kaikki nämä lähtee rakkaudesta: rakkaus on oma pakettinsa, josta lähtee eri muotoisia ja eri tavoin ilmenevää rakkautta. Ihastuminen, rakastuminen, välittäminen, rakastaminen ym. - kaikki ne ovat rakkautta.

Rakkaudella on sääntöjä tai mielestäni yksi pääsääntö: sitä ei saa yrittää sitoa. Rakkaus on yksi osa tätä eloa ja se voi tulla esiin yllättävillä tavoilla ja silloin kun sitä vähiten odottaa. Joskus se tulee esille vaikeissa tilanteissa, esimerkiksi kun huomaat, että olet vaarassa menettää jonkun ihmisen, vaikka vakavan sairauden takia tai onnettomuudessa. Se muistuttelee läsnäoloaan silloinkin kun sitä vähiten kaipaat - tästä minulla on eniten kokemusta. Olen huomannut monet kerrat, kun olen ollut tässä elämänpyörässä siinä vähemmän mukavassa vaiheessa, kuinka löytyy niitä kultaisia ihmisiä - lähes tuntemattomiakin - jotka tavalla tai toisella kertovat tai osoittavat välittävänsä. Silloin kyllä tekisi mieli näyttää keskisormea maailmankaikkeudelle, koska haluaisi vaan maailman olevan kylmä ja musta paikka. Hetken kuluttua olet erittäin kiitollinen. Minulla on ollut uskomattoman paljon näitä ihmisiä, joita kaikkia haluaisin kiittää sydämeni pohjasta.

Rakkaudella on se puoli, että jos yrität sitä sitoa, se voi karata tai yrittää kadota pitkäksi aikaa. Olen toisinaan yrittänyt sitoa ystäviäni niin, etteivät saa tehdä tiettyjä asioita, koska minä sanon niin ja määrään vedoten ystävyyteemme. Olen yrittänyt sitoa heitä sen takia, että olen heidän ystävänsä ja välitän heistä. Maailmankaikkeudelle kiitos, että tärkeimmät heistä ovat vielä ystäviäni. Ja anteeksi siitä, olen joskus yrittänyt tehdä sellaista. Toisaalta rakkaudelle ominaista on sekin, että se koettelee meitä. Se koettelee sitä ihmistä, jolle tulee uutta rakkautta, mutta myös hänen lähipiiriään. Se vaatii ihmisiltä. Rakkaus on tässä ja nyt - samaan aikaan se vaatii myös tahtotilaa kaikilta.

Rakkauden pitää antaa olla vapaa. Kun päästät sen vapaaksi, se pystyy hengittämään ja silloin se tulee luoksesi ja pysyy luonasi. Se vaatii sinulta paljon, mutta myös antaa paljon. Se vaatii sen, että päästät irti ja annat elämän viedä.

Irtipäästäminen voi olla hyvin hankalaa ja vaativaa, me ihmiset kun haluaisimme, että elämä kulkee tietyllä tavalla ja pysyy muuttumattomana. Haluaisimme niin määrätä, miten tämä elämä menee. Me elämme paljon menneisyydessä - kuten allekirjoittanut valitettavan usein - tai murehdimme tulevaisuutta, kun meidän pitäisi elää tässä ja nyt. Kun esiin tulee uusi rakkaus (ystävä, kaveri tai mahdollinen parisuhde jne.), meissä herää pelkoja ja muistoja menneisyydestä.  Katsomme uutta tilannetta niiden lasien läpi ja unohdamme elää siinä hetkessä. Tuomme vanhat peikkomme uusiin tilanteisiin ja peikkojen kanssa yritämme kahlita ja tehdä tilanteesta hallittavamman.

Otamme menneisyydestämme peikot ja pelkäämme niiden kanssa tulevaisuuden mörköjä.

Ihminen elää paljolti pelkojensa kautta, kun meidän pitäisi elää välittämisen ja rakkauden kautta. Pelkäämme monia asioita: menettävämme toisen ihmisen rakkauden takia, menettävämme elämänhallinnan tunteen, pelkäämme rakkauden katoamista, muuntumista. Faktahan vain on se, että elämä muuttuu halusimme sitä tai emme ja rakkaus on muuttuvaista. Jos otetaan nyt esimerkiksi rakas kämppikseni J (tiedän että tykkäät olla esillä "julkisuudessa" ja vieläpä esimerkkinä ;), niin meidänkin välimme ovat hyvin paljon muuttuneet. En osaa sanoa Jn puolesta, mutta omasta puolesta voin sanoa, että meidän ystävyys on syventynyt hyvin paljon vuosien myötä. Aluksi en tahtonut uskoa, että sellaista yhteyttä ja ystävyyttä voi olla, joka vieläpä kestää (menneisyyden kautta eläminen, peikot mukana). Olen häntä käskenyt häipymään elämästäni useamman kerran. Olemme yhdessä käyneet uskomattomat elämän pyörteet läpi ja olemme puolin ja toisin (tai enemmänkin minä) testanneet ystävyyttämme ja toisen välittämisen tasoa. Ennen tarvitsin enemmän sitä osoitusta, että toinen on ja pysyy, välittää edelleen. Testasin, kokeilin rajojani. Nyt en enää samalla tavalla tarvitse sitä tietoa. (Tiedän, mitä J ajattelet tässä kohdassa, joten voin sanoa, että kyllä vieläkin kaipaan sitä huomiota toisinaan, mutta se ei liity siihen, että epäilisin, että välittääkö toinen minusta.)

Jos otetaan toinen esimerkki, exäni V, joka ehkä toimii parempana kuvauksena. Olimme aikoinaan useita vuosia on/off-suhteessa. Hän taitaa olla ns. ensimmäinen oikea "rakkauteni". Eromme aikoihin tuli tilanne, ettemme voineet olla minkäänlaisissa väleissä. Rimpuilin sen asian kanssa kauan. Päästin irti, sorruin ja halusin puuttua asioihin, päästin irti, sorruin ja tipuin.. Lopulta, viime hetkillä sain otettua itsestäni sen verran irti, että tajusin päästää aikuisten oikeasti tilanteesta irti ja antaa aikaa. Kipua se vaati. Vuosia kului  monia ennen kuin pystyimme puhumaan ja käymään läpi suhteemme aikaisia asioita ja pyytämään toisiltamme anteeksi. Nyt olemme puheväleissä, emme jatkuvassa yhteydessä, mutta jos toiselle on asiaa, se onnistuu. Aikoinaan olimme yhdessä, nyt olemme hyvissä väleissä olevia exiä. Rakastin aikoinaan häntä kuin parisuhteessa kuuluukin, nykyään välitän hänestä erittäin paljon ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Meillä tulee olemaan aina oma menneisyytemme ja yhteys, jonka vain me ymmärrämme. Irtipäästäminen hänen kohdallaan on tarkoittanut sitä, että rakkaus on muuntunut, mutta pysynyt välillämme.

Enkä koskaan oikeastaan usko siihen, että rakkaus kokonaan katoaa. Me ihmiset vaan teemme elämästämme niin hankalaa ja ongelmallista, että luulemme sen kadonneen tai tässä elämän monimuotoisuudessa "unohdamme", että mitä läheisemme oikeasti merkitsevät meille.

Jokaisen ihmisen kuuluu tehdä tässä elämässä virheitä, ilman sitä elämä ei olisi elämää. Sanoisin kuitenkin monille, että miettikää useita kertoja tekojanne, ennen kuin annatte mörköjenne ja peikkojenne yrittää hallita tätä hetkeä ja rakkautta. Tässä minullakin on - juuri tällä hetkellä - paljon oppimista ja toivon, että pystyn vielä korjaamaan jälkiäni.

Rakkaus on vapaaksi päästämistä, luottamista ja tässä hetkessä elämistä. Se muuntuu, mutta ei katoa. Jokainen voi vaikuttaa siihen, minkälaisten suodattimien kautta sen päästää elämäänsä.

Olen viime aikoina kuunnellut tätä kappaletta, koska omassakin elämässä on juuri tähän teemaan liittyviä muutoksia ollut. Kuunnelkaa: John Newman

Olkaamme yhteyksissä taas

- N

Katalysaattori - hyvästä vai pahasta?

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka toimii ns. katalysaattorina muille? Se, joka saa ihmiset liikkeelle, kun he eivät muuten sitä tekisi. Katalysaattori laittaa pippaloita pystyyn, laittaa ihmisiä muuttamaan elämäänsä enemmän tai vähemmän pysyvästi. Hän toimii johtajana, vetäjänä.


Minä olen sellainen, hyvin usein monille ihmisille enemmän tai vähemmän aikaa.

Toisinaan se tuntuu myös olevan suuri taakka, jonka kantamiseen tarvittaisiin enemmän voimaa kuin itsellä olisi. Toisinaan se on mukavaa, että voi olla avuksi ja hyödyksi ihmisille. Tällä kertaa en vain jaksaisi sellaista. Olen hyvin hukassa nyt. Kaikki ns. elämänhallinnan osa-alueet ovat hukassa ja levällään. Toivoisin, etten olisi katalysaattori ja voisin itsekkäästi vain päättää häipyä karkuun ulkomaille ja kadota.

Nyt kaipaisin sitä johdatusta korkeammalta taholta, joka näyttäisi tien minne mennä.

Nyt kuuntelussa vain Linkin Park A Thousand Suns ja toivomusta, että töissä olisi sopivasti tekemistä, ettei ehdi ajattelemaan..

Palaillaan, kun saan taas ajatuksia ja intuitiota kasaan.

- N