Psykologin jälkeinen aika, testi 1

Sain tänään ehkä maailman ihanimman viestin, joka vuorostaa liittyi taas vähän ikävämpään asiaan. Äitini laittoi viestiä, että hänellä on kasvain rinnassa, jatkossa on vielä lisää tutkimuksia. Nyt kotitilanne on taas uudelleen käynnissä ja minun pitäisi tässä tilanteessa pärjätä omillani, ilman psykologin tukea.

Onneksi on ystävät. Onneksi yksi läheisimmistä ystävistä on kämppis. Onneksi on ystäviä, jotka laittavat viestiä, että saa soittaa, jos siltä tuntuu.

Päivällä kun sain sen viestin äidiltä, en jaksanut mitenkään reagoida. Siskon soittaessa asiasta (luuli etten tiedä) olin sitten kärkäs ja suhteellisen rauhallinen. Jossain muotoa on se hyöty, kun opiskelee terveysalalle, niin pystyy realisoimaan asioita. Kuten se, että kasvain ei tarkoita syöpää. Soppaan lisämausteena tulee äidin kaksisuuntainen mielialahäiriö, näyttelemisen taidot, suurentamisen taidot ja monet muut enemmän tai vähemmän hienot ominaisuudet. Vuosien aikana tulleiden "turhien" ilmoitusten takia en osaa tähän nyt vielä kovin vakavasti suhtautua. Äidillä on monta kertaa ollut syöpää ja ties mitä muuta, mutta ne ovat olleet äidin omia keksintöjä tai suurentelua.

Jotenkin minusta on tullut kyyninen näiden perheasioiden suhteen. En kykene kovin suurta empatiaa tuntemaan, tietysti on eri asia, jos isälle (veljelle) tai siskolle jotain tapahtuisi. Toki olen surullinen nyt siskon puolesta, jolle tulee lisää mietittävää ja murehdittavaa sekä veljeni ja isäni puolesta, jotka ovat kotona taas ottamassa kaiken vastaan.

Ajoitus tälle oli vaan hieman huono (milloin ajoitus olisi hyvä?), sillä olen vasta aloittanut tämän elämän psykologi-reissujen jälkeen. Tarkoituksenahan oli kokeilla omaa eloa näillä uusilla keinoilla ja uudella minällä. Katsoo minkälaiset tuntemukset huomenna on, että pitääkö pyytää vähintää puhelinaika.

Kyyneltä jos toistakin on nyt tullut päästeltyä, mutta en kyllä tiedä tarkalleen mitä kyynelehdin. Nyt kun ois se punkkupullo varastossa, niin ottaisin lasillisen ja menisin parvekkeelle istumaan.

Jatkan myöhemmin tuota omaisena olemisen käsittelyä, tämä oli tällainen välipostaus. Testausta tulee, mutta tästä selvitään. Olen päättänyt niin. En mene enää vanhaan. Testaukset tulevat vaan silloin, kun itsestä tuntuu, ettei ole valmis. Jokaiselle tapahtumalle on tarkoituksensa.

Mielenterveyshäiriöt - millaista on olla omainen? (Osa 1)

Olen monena kertana käynyt ihmisten kanssa keskustelua siitä, kun perheessäni olen toinen "terveen" papereilla kulkeva ihminen. (Tämähän ei tarkoita sitten, ettenkö olisi erikoinen persoona ja sitä kautta hullu -  virallista diagnoosia en ole vielä ainakaan onnistunut saamaan :P ) Isä on tämä toinen. Muutoin perheessäni on varmasti monien syiden takia onnistunut tulemaan hyvä määrä mielenterveyden häiriöitä. Äitini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, veljeni sairastaa skitsofreniaa ja siskollani diagnooseina löytyy OCD ja syömishäiriö.

Tarkoituksena oli siis kirjoittaa siitä, millaista on olla mielenterveyshäiriötä (tai useampaa häiriötä) sairastavan ihmisen omainen. Ensimmäisenä huomionarvoisena asiana voisin sanoa sen, että jotkut kasvavat niiden keskellä ja toiset törmäämät näihin asioihin ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä, kun joku yhtäkkiä sairastuu. Itsehän kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään eli olen oikeastaan koko elämäni kasvanut mielenterveyshäiriöiden ja mielenterveyshäiriöisten keskellä - enemmän tai vähemmän. Näiden ryhmien välillä kokemuserot ovat varmasti jossain määrin erilaisia ja riippuen myös diagnooseista, mitä joku läheinen on saanut. Jokainen sairaus on erilainen ja jokainen ihminen on erilainen >> jokainen sairaus ilmenee ihmisissä eri tavoin, jolloin kokemukset ovat erilaisia. Moni muukin tekijä vaikuttaa kokemuksiin: onko omaisella sairaudentuntoa, suostuuko hän hoitoon, millaista hoitoa on tarjolla (tämän käsitän niin, että sairastunut saa hoitoa ja samalla omaisten PITÄISI saada tietoa ja tukea), miten muut ihmiset suhtautuvat sairauteen, millaisia ennakkoluuloja sairauksia kohtaan on itsellä ja muilla ja niin edelleen. Tätä listaa voisi sanoa melkein loputtomasti.

Huomionarvoista on sekin, että on varmasti tiettyjä tuntemuksia ja asioita, joita lähes kaikki omaiset käyvät läpi. Joten älkää ottako tätä suurena yleistyksenä vaan yhtenä näkemyksenä ja kokemuksena asiasta. Jos haluaa oppia enemmän tästä maailmasta ja lähellä on joku, joka voisi kertoa, niin kysykää hellä varoin. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda näitä asioita esille ja puhua, mutta on myös niitäkin, jotka haluavat pitää asiat omana tietonaan/ perheen parissa.

Eilen siskon kanssa puhuessa siitä, miten olen kokenut hänen ja muun perheen sairastamisen, oli minun hankala sanoa miltä minusta tuntuu nähdä oireita ja elää kaiken tämän keskellä. Mielestäni psykiatri sanoi luennoilla hyvin: sairaus ei tarkoita etteikö voisi olla jotain muuta sairautta, mutta sairaus ei myöskään ole yhtä kuin persoona (ongelmallinen osa-alue on persoonallisuushäiriöt, mutta yleensä ajatus pätee aika hyvin). 

Sitten sellainen asia, joka ehkä herättää ajatuksia ja mielipiteitä monissa. En toivo, että voisin poistaa siskoni tai muiden perheenjäsenteni sairauksia tai että voisin kärsiä/sairastaa ne heidän puolestaan. Perheeni on aina minulle rakas, vaikka miten päin sen asian kääntäisi. Taustalla on oma henkinen ajattelutapa.

Voisi ajatella niin, että meillä on lähtöruutu ja päämäärä. Jo lähtöruudusta saakka meillä voi olla useita reittivaihtoehtoja. Kun olen valinnut lähtöruudusta reitin A, voi kohta tulla risteys, josta voin palata reitille B, jatkaa suoraan tai mennä ihan uudelle reitille G. Toisin sanoen, teemme elämässämme paljon valintoja tietämättämme mihin se johtaa loppujen lopuksi. Emme voi nyt tietää millaista elämämme on tietyn ajan kuluessa, jos teemme tietyn valinnan. Aina on olemassa tekijöitä, jotka voivat muuttaa sen todennäköisimmänkin vaihtoehdon. (Tässä kohdin voisi pohtia monen blogipäivityksen verran sitä, ovatko jotkin asiat kohtaloa eli ennaltamäärättyä, sattumaa vai ihmisen valinnan tulosta. Tästä voin myöhemmin kirjoittaa oman päivityksen.)

Nyt siis en tarkoita, että olisin toivonut ja toivoisin perheenjäsenille näitä sairauksia tai jopa lisää sairauksia. Asia on vaan fakta siltä osin, että heillä on tietyt sairaudet ja minä en voi nitä poistaa tai sairastaa heidän puolestaan. Voin tukea ja auttaa heitä niillä keinoilla ja resursseilla mitä minulla on, sellaisena kuin olen. Jos surkuttelisin heidän sairauksiaan tai toivoisin, että voisin sairastaa ne heidän puolestaan tai poistaa sairaudet, niin kuluttaisin turhaan omia energioita ja voimavaroja ja se myös voisi heijastua heidän vointiinsa tavalla tai toisella. Tämän tilalle voin valita sen ajattelumallin, että tuen heitä resurssieni ja käytettävissä olevien keinojen mukaan. Resurssien ylläpito onkin melkein jo oma blogipäivityksen arvionen asia. Lyhyesti: pitää muistaa se muu elämä, josta saa iloa, kokemuksia ja niitä resursseja.

Seuraavassa päivityksessä käsittelen erityisesti jonkin perheenjäsenen sairautta näkökulmastani tai sitten jatkan vielä tällaisia yleisiä höpinöitä, kuten omaisen jaksamiseen tai ajattelutapoihin ym. liittyviä asioita.

Mutta ihan vikana asiana: miettikää ihmiset sitä, kun puhutte sairauksista: onko ihminen skitsofreenikko vai skitsofreniaa sairastava ihminen? Näissä on aikamoinen ero loppujen lopuksi. Välillä käytän itse vahingossa esim. sanaa skitsofreenikko, joten en syö, vaikka joku niin sanoisikin. Toisinaan käytän esim juuri tuota sanaa skitsofreenikko herättelemään ihmisiä.

Pysäkiltä terveisiä :)

Terveisiä kaikille taas täältä pysäkiltä! Tässä on eletty viimeisimmän blogipäivityksen jälkeen mielenkiintoista elämää ja erikoisia tapahtumia. Nivelkipujen kanssa olen suhteellisen sujut, en saa vain sairastua flunssaan tms. tai muuten ne iskevät. Onneksi on kuitenkin tarvittaessa lääke, joka auttaa sitten niihin nivelkipuihin, jos niitä sattuu nyt iskemään.

Tänään kävin myös toistaiseksi viimeistä kertaa opintopsykologin juttusilla - ja tähän tulokseen tultiin ihan yhteistuumin :) Tämä olisi melkein juhlan paikka. Tiivistettynä voisi sanoa näin: minulla on syntynyt lapsuudessa ja nuoruudessa kaksi roolia: pieni minä (jonka fyysiset tarpeet on tyydytetty, mutta ei psyykkisiä/henkisiä, josta on syntynyt "perusturvattomuutta") ja huolehtija minä (joka on huolehtinut, järjestänyt, organisoinut, kontrollin avulla yrittänyt pitää palikat käsissä). Olen käsitellyt näitä rooleja, menneisyyden asioita ja samalla luonut ns. uuden minän, joka toimii eri keinoin. Noita keinoja olen läpikäynyt psykologin kanssa yhdessä ja lähtenyt luomaan sitä aikuista ja itsenäistä  (jossain muotoa riippumatonta) minää, joka kykenee pistämään rajoja ja tuntee myös nuo vanhat roolit ja tulee niiden kanssa toimeen (koska ei niistä koskaan eroon pääse, mutta ne eivät saa hallita).

Sitä ei uskoisikaan miten tuollaiset vanhat roolit vaikuttavat näin vanhempana. Olen tappanut useita ihmissuhteita roolien vuoksi. Välillä olen ihmissuhteista etsinyt niitä asioita, joita olen lapsena jäänyt vaille ja toisinaan olen tappanut ihmissuhteen, koska olen halunnut hallita asioita (parempi itse polttaa silta takana kuin tulla jätetyksi/hylätyksi). Joskus olen vielä ruokkinut omaa huolehtija-puoltani olemalla "vanhempi" toiselle. Useimmiten nämä piirteet ovat sekoittuneet aika kivaksi sekoitukseksi keskenään ja siitähän vasta loistavat ihmissuhteet on tehty. (Huomaa sarkasmi.)

Olen käynyt kyseisiä asioita läpi ja samalla vahvistanut alulla olleita käsityksiäni siitä, miten asioita pitäisi hoitaa. Hieman ennen opintopsykologille menoa olin jo vähäsen oppinut esimerkiksi käsittelemään ahditustilojani, mutta nyt minulla on vielä paremmat keinot. Tällä hetkellä olen kuin uudestaan kävelemään oppinut. Välillä haparointia ja kompurointia, mutta intoa jatkaa kävelyharjoituksia on.

Käytännön esimerkkinä voin sanoa sen, että tällä hetkellä olen tehnyt rajat sille miten, milloin ja millä tavalla olen yhteydessä äitiini. Pieni minä haluaisi yhä uudelleen yrittää saada äidiltään sitä, mitä on lapsuudessa jäänyt vaille. Huolehtija minä haluaisi olla mukana järjestämässä kotiseudulla olevan perheen ja äidin tilannetta ja huolehtia äidin voinnista sun muusta. Uusi minä on päättänyt pistää rajat sille, millä tavalla osallistuu perheen asioihin jne. Plus olen oppinut sen, että minä en voi parantua äidin puolesta ja ottaa hoitoja vastaan. Minä voin hoitaa vain oman osuuteni. Ei kannata huolehtia sellaisesta, mihin ei voi vaikuttaa.

Kävin tänään mielenkiintoisen keskustelun erään opiskelutoverini kanssa. Kävimme keskustelua siitä, että miten ihmisillä on vielä tänä päivänäkin kynnystä mennä psykologille. Meillä on mahdollisuus käyttää opintopsykologin palveluja ilmaiseksi. Jos on mahdollisuus käyttää tuollaisia palveluja hyväksi oli reitti mikä tahansa, niin suosittelen - jos on tunnetta siitä, että pitäisi ammattilaisen kanssa käsitellä asioita. Missä olisin tällä hetkellä ilman opintopsykologiani? Uskoisin, että minun ja kämppikseni elämä olisi rankempaa minun ahdistuksieni ja muiden ongelmien takia, jotka heijastuu helposti yhteisessä asunnossa. Minulla olisi enemmän ahdistusta ja stressiä perhe-, työ- ja opiskeluasioista. Ihmissuhteet kokisivat varmasti jossain välissä taas siltojen poltteluja. Lähitulevaisuudessa olisin varmasti jo sairaslomalla, kun en enää vain jaksaisi tätä elämänmenoa.

Ammattiauttajan avulla olen saanut uudenlaisia työkaluja tähän elämään. Tiedän sen, että hankalia paikkoja tulee, mutta tarvittaessa voin mennä hänen luokseen ja olla yhteydessä. Keväällä sellainen tilanne tulee varmasti, että pitää häneen olla yhteydessä ja siitä tänään ennakoiden puhuttiinkin.  

Olo on kuitenkin levollisempi ja tunnen olevani valmiimpi kohtaamaan taas ulkopuolista maailmaa. Mutta annan uuden minän vahvistua täällä pysäkillä kunnes koen, että olen vahvistunut tarpeeksi. Siihen asti mennään tällaisella sovelletulla tyylillä. Askel kerrallaan, kunnes kävely sujuu.. sitten jo voi kokeilla hölkkää, juoksua... :)

Terveisiä pysäkiltä

Heippa kaikille pitkästä aikaa. Olen muistanut kyllä tämän blogin, mutta en ole jaksanut tai muistanut tai kokenut, että minulla olisi jotain sanottavaa. Enkä tiedä onko nytkään.

Tällä hetkellä sairastelen ja huomenna on tarkoitus mennä koululle opon kanssa keskustelemaan HOPSiin tulevista muutoksista. Syksyn alussa sovin terveydenhoitajan ja opon kanssa, että jos alan sairastelemaan tai tulee muuten ongelmia, niihin pitää heti puuttua. Joten nyt sitä tässä ollaan. Onneksi ei ole tiedossa kuin yhden opintokokonaisuuden siirtäminen keväälle ja torstain tentin siirto uusintapäivään. Opintokokonaisuuden siirtämisen ei pitäisi vaikuttaa opiskeluaikaan tai mihinkään muuhunkaan. Elämä voi kuitenkin aina yllättää, joten katsotaan sitten huomenna miltä opiskelut nyt oikein näyttävät.

Suurin tekijä sairasteluihin itsellä on kyllä se, että olen henkisesti tiukilla. Olen kuin ääriään myöten täytetty astia tällä hetkellä, enkä tunnu kestävän yhtään enempää. Tällä hetkellä suurin psyykkistä/henkistä puolta rasittava tekijä on se, että joudun pistämään omaa ajatusmaailmaa ja jollain tasolla itseäni uusiksi. Käy läpi suruprosessia, johon liittyy arkojen ja syvällä olevien asioiden hyväksymistä ja eheyttämistä nykyiseen minään. Kuvaillaan tämä näin: on olemassa pieni minä (lapsuuden) ja nykyinen minä. Pieni minä on jäänyt vaille monia asioita, joita lapsien tulisi saada psyykkisellä ja henkisellä tasolla. Nyt näin aikuisena kun perheessäni on taas tapahtunut paljon, ovat monet asiat nousseet pinnalle käsiteltäväksi. Nykyinen minä tajuaa, millainen tilanne on ja millainen on realistinen kuva tulevaisuudesta. Sitten on kuitenkin se pieni minä, joka kaipaa, toivoo, itkee perään, huutaa, yrittää kerta kerran jälkeen kunnes täytyy todeta, että tuli hylätyksi ja loukatuksi taas.

Minun pitää elää noiden molempien minuuksien kanssa. Ne aiheuttavat paljon ristiriitoja ja ongelmia, ihan käytännössäkin. Onneksi tällä hetkellä koen olevani turvallisissa käsissä opintopsykologin luona. Siellä olen aloittanut näiden ristiriitojen ja minuuksien käsittelyn. Tulen varmaan jatkamaan tätä kasvuprosessia pidemmän aikaa kuin mitä minulla on tapaamisia psykologin kanssa. (Eihän sitä ihminen koskaan tule valmiiksi.) Kuitenkin olen onnekas, että löysin saman tien henkilön, jonka kanssa voin luottamuksellisesti käsitellä arimpiakin asioita.

Jonain päivänä toivottavasti voin elää molempien minuuksien kanssa sulassa sovussa, ilman ristiriitoja.

Tätä kirjoittaessa kurkku yrittää hankkia huomiota kipuilemalla, johon tiedän olevan osasyynä (ainakin) se, että en puhu ja/tai hyväksy tiettyjä asioita. Muut oireet ovat merkkinä siitä, että olen nyt vahvasti pysähtynyt tälle pysäkille ja ne asiat pitää käsitellä, ennen kuin voin jatkaa terveenä elämääni.

Silti olen kiitollinen tästäkin. Päivä kerrallaan mennään ja jokaisesta kokemuksesta ja hetkestä kiitollisena.

Jos sanotaan, että ole oma itsesi, niin voisin kysyä, että onko olemassa YHTÄ minää vai onko niitä useampia?