Muuttoa ja elämää

Muutimme keskiviikkona, kuten kävin tänne kirjoittamassa. Muutto kesti 7 tuntia ja 6 kuormaa kuljetettiin. Suurin kiitos muutosta kuuluu isälleni, vaikka hän meitä ansioituneesti juoksutti sen 7 tuntia (ilman kunnollisia taukoja) ja tuon päivän jälkeen jalat ovat tähän päivään asti huutaneet hoosiannaa. Molemmissa asunnoissa kun on portaita ja ei hissiä. Hyvät treenit muutossa saa ainakin aikaan, jos ei muuta. Katsotaan milloin pääsee kävelemään niin, etteivät jalat huuda kivusta.

Mutta isälleni kiitos näin nopeasta muutosta, pääsin pois homeasunnosta sairastamasta/sairastumasta!

 Isä totesi, että tavaraa on aivan liikaa. Itsekin totesin tavaroita purkaessa, että tottahan tuo on osittain ja yritän taas vähäsen poistella tavaraa. Naureskelin melkein itsekseni tänään, kun mietin, että miten sitä saa joihinkin asioihin ja tavaroihin tunnesiteitä, joiden vuoksi niistä ei tahdo luopua. Huomenna aloitan tavaroiden läpikäymistä - jälleen kerran . ja katson mitä vielä  saa poisteltua.

Huomenna on muutenkin paljon tekemistä, sillä pitää vielä asuntoa yrittää järjestellä kuntoon. Laatikoita vielä löytyy, suurin osa tyhjiä sellaisia, jotka odottavat reissua ullakolle. Muutama täydempi laatikko pääsee myös ullakolle odottamaan käyttötarvetta. Sitten on joidenkin tavaroiden putsaamista (aiemmassa asunnossa likaantui paljon astioita ym. - kiitos vuotavien kattojen, joita ei korjattu), mattojen käyttämistä parvekkeella ja laittamista paikoilleen jne. Monet tavarat etsivät paikkaansa vielä ja varmasti kestää kuukausia ennen kuin kaikki ovat oikealla paikallaan. Joitakin asioita pitää ostaa, kuten ruokapöytä ja tuoleja, verho... Mutta: katto ei vuoda, ei hometta, huolehditaan asuntojen kunnossapidosta ja täällä on vielä parveke! Olen todella tyytyväinen tähän asuntoon.
,
Näin taas muutama yö takaperin unta raskaudesta, synnytyksestä ja uudesta lapsesta, joten katsotaan mitä muutosta on tulossa. Elämä näyttää aika ihanalta näin muuton jälkeen - pienestä se ihminen on tyytyväinen. 

Kivusta ja kasvusta

Päivitän nyt ja yritän jotain kirjoittaa, mutta seuraavaan päivitykseen voi mennä aikaa. Tänään saimme tietää saavamme asunnon, huomenna on sopimuksen kirjoittaminen ja keskiviikkona muutto. Siihen päälle vielä se, että keskiviikkona ja torstaina on koulua. Joten kauniisti sanottuna kiirettä pitää.

Tänään tapahtui jotain sellaista, jonka aiheuttamaa tunnetilaa on hankala kuvailla. Isäni on tulossa auttamaan muutossa ja kysyi, että sallinko äidin tulla mukaan. En osannut oikein vastata mitään, sillä kysymys tuli todella puun takaa. Totesin, että välien korjaantumiseen tai edes parantumiseen kestää vuosia, mutta en potkaise kyseistä ihmistä ovesta ulos, jos hän tulee tänne. Ongelmana on ja oli se, että tunnen olevani ristiriitaisessa tilanteessa, niin käytännössä kuin tunnetasollakin. Olen kahden kuoren välissä ja samalla yritän opetella elämään tässä kaaoksessa, löytämään tieni ja tapani.

Sen jälkeen keskustelin siskoni kanssa. Vasta sitten tajusin, etten voi antaa äitini tulla vielä tapaamaan minua. En vihtinyt enää soittaa isälleni asian tiimoilta, joten soitin äidilleni. Se oli raskain tekoni pitkään aikaan. Viimeksi kun juttelin äidin kanssa, hän toivotti minut helvettiin ja totesi, ettei halua koskaan nähdä minua tai kuulla minusta. Oman äidin äänen kuuleminen oli outoa, mutta sain kuitenkin selvitettyä asiani. Sovimme yhteistuumin, että on parempi, ettemme näe vielä, vaan annamme ajan kulua. Äitinikin totesi, että on hänenkin kannalta hyvä, jos emme vielä tapaa. Nähtävästi hänelläkin on käsiteltäviä asioita minuun liittyen.

Puhelun päätyttyä minulla oli ahdistava tunne, joka kuvaa vaan se, että tietää joidenkin asioiden olevan herkällä pinnalla - ja yhtä aikaa tulee vielä lisää pinnalle käsiteltäviä asioita. Hengittelin jonkun aikaa ja tuijotin seinää. Sen jälkeen menin kämppikseni huoneeseen. Sitä tunnetilaa ei voi oikein kuvailla. Täytyy vain sanoa, että olen onnekas, että minulla on tukija. Ilman kämppiksen läsnäoloa, en tiedä olisinko kyennyt tekemään sitä puhelua. Tiesin, että jos romahdan, niin kämppis on tukena turvaamassa. Toki juttelin ennen isän kysymystä veljeni kanssa perheen ja äidin tilanteesta, jolloin tiesin missä mennään, mutta se puhelu äidin kanssa.. Kyseisen ihmisen pitäisi olla äitini. Puhelun toisessa päässä oleva ihminen tuntui tuntemattomalta. Enkä tiedä voinko missään vaiheessa tuntea kyseisen ihmisen kanssa, että hän olisi äitini.

Tämän tarkoituksena on vaan kertoa se, että kipupisteitä löytyy ja jokaisella on omat käsiteltävät asiat ja asiat, joiden kanssa pitää tulla vain toimeen. Blogini kuvauksessa oli sana kipu ja halusin kertoa siihen liittyen. Paljon tähän liittyen olisi kerrottavaa ja kuvailtavaa, mutta en tiedä olenko välttämättä valmis kertomaan siitä vielä näin julkisesti. Onneksi minulla on ystäviä ja onneksi minulla on ammattiauttaja, jonka luona käydä keskustelemassa ja oppimassa. Elämä on täynnä valintoja ja olen päättänyt ainakin oppia tulemaan toimeen tämän kanssa, vaikka pienen kivun kera. Kaikkea ei vaan voi unohtaa, mutta asioiden kanssa voi oppia elämään.

Toivottavasti.

Seuraavan kerran sitten jo päivitän uudesta asunnosta, toivottavasti taas vähän fiksumpana ja rennompana.
Tarkoituksena on pitää kämppiksen kanssa omat tuparit viikonloppuna, jotka kattaa epäterveellistä ruokaa, mahdollisesti pelaamista, leffojen tms. katselua ja juotavaa.

Jos en ole sanonut, niin kaikesta huolimatta, olen kiitollinen tästä elämästä, jonka olen saanut. Kaikesta huolimatta.

Täällä taas ollaan.. On monena iltana ollut tarkoitus tänne kirjoitella, mutta aina on tullut jotain muuta, kuten esimerkiksi väsymys tai leffan katsomista. Mitään suurta ei ole tapahtunut, yritän pärjäillä täällä hienossa homeasunnossa (etsimme kyllä koko ajan asuntoa) ja yritän myöskin valmistua ajoissa eli pitäisi tehdä opinnäytetyötä. Toim. huom. pitäisi tehdä :D  Vieläkään en ole saanut luettua Myssin Hengen anatomiaa, vaikka se on tuossa ns. yöpöydällä ollut jo pidemmän aikaa. Jotenkin tässä enemmän tai vähemmän sairastaessa on tullut sellainen olo, että en halua lukea, mitä syitä omankin sairastelujen taustalla on ollut ja on. Tosin en muista, sanoinko aiemmin, niin joskus fyysinen vika on ihan fyysinen vika tai sairaus. Eli toisin sanoen syytän tätä helvetin hometta aika monesta asiasta. Mutta kyllä tämä tästä vähitellen.

Olen monena päivänä pohtinut sellaista asiaa kuin tulkinta, miten ihmiset tulkitsevat toisiaan (ja elämän tapahtumia, mutta siitä ei nyt enempää). Kuinka nopeasti teemme päätelmiä eleistä, ilmeistä ja sanoista ja kuinka hyvin annamme yksipuolisen tulkinnan vaikuttaa meidän päätelmiin. Olen tänä vuonna pari ihmissuhdetta nähtävästi haudannut tai ainakin varikolle vienyt osittain kyseisen sanan ja siitä seuranneiden tapahtumien takia. Niille, jotka tuntevat minut, voin sanoa, että tällä kertaa se en ole ollut minä, joka on (yli)tulkinnut.

Edellisestä lauseesta pääsen näppärästi siihen, että olen kyllä aiemmin ollut (toivottavasti en niin enää) tunnettu draamakuningattaren loisteliaisuudestani. Ylitulkitsin ihmisiä ja jopa heidän lähettämiään viestejä, parhaimmillaan viestistä analysoin pilkut ja pisteet. Tein tätä vielä muutama vuosi sitten aika hyvin. Onneksi elämä on vähän paremmalle tielle vienyt.

Ihmisten tulkinta on taitolajinsa ja sitä voi käyttää hyvin monella tavalla jopa äärimmäisyyksiin asti. Voisi sanoa, että minulla on jonkinlainen taito tullut tulkintaan, perhe-elämä synnytti minulle aikoinaan hyvin herkät tuntosarvet. Noiden tuntosarvien avulla olen monta kertaa yllättänyt itseni ainakin. Nykyään harvemmin enää sanon mitä tuntosarveni löytävät, toisinaan käytän löydettyjä asioita tavallisten asioiden selvittämiseen. Saatan vaikka kysyä, että mitä toiselle ihmiselle kuuluu, jos olen jotain vähän epäilyttävää huomannut. Ennen saatoin sanoa suoraan, että "olen huomannut/aistinnut/tuntenut" tms., joka yleensä aiheuttaa ihmisillä muurien pystyttämistä ja paniikkinappulan painamista. (Näitä tarinoita olisi paljon kerrottavana, minkälaisia tapahtumaketjuja on syntynyt, kun olen käyttänyt rajummin tuntosarvieni aistimaa tietoa. Ne tarinat kuitenkin nyt jätetään toistaiseksi kertomatta.) Toisaalta ymmärrän ihmisiä hyvin, sillä ihmisillä on paljon asioita, jotka he haluavat pitää omanaan. Jos toinen ihminen yhtäkkiä sanoo ääneen sen asian, minkä olet pitänyt vain omanasi tai huomaat hänen löytäneen sinusta jotain sellaista, mitä et ole myöntänyt (tai et halua) olevan olemassakaan, niin tottakai se järkyttää ja säikyttää.

Sitten oma lukunsa, jotka osittain liittyvät aiheeseen, ovat ne, jotka osaavat lukea sinua kuin avointa kirjaa. Minulla on vielä sellainen ihminen kämppiksenä. Kämppikseltäni pystyn hyväksymään sen, että hän osaa helkutin hyvin tulkita minua ja välillä tuntuu, että hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Olemme näistä asioista monesti puhuneet ja uskon, että hän tietää sellaisia asioita minusta, joista ei tule koskaan sanomaan ääneen. Onneksi minäkin pystyn tulkitsemaan häntä. Kuitenkin on kestänyt ystävyyden alkuajoista melkeinpä näihin päiviin asti se, että olen oppinut pitämään tietojani itselläni. Kuinka monta kertaa olen onnistunut yrittämään meidän ystävyyden tuhoamista näillä tulkinnoillani. Nykyään olen (ehkä) asteen verran fiksumpi.

Kyse on siitä, miten taitoa käyttää. Nykyään tietojeni avulla välitän hänestä entistä enemmän sellaisena kuin hän on. (Tässä muuten hyvä kuvaus kämppiksestäni: Eevokit :P)

Hauskuutena tässä koko asiassa on se, että tällaisia asioita ei voi todistaa välttämättä tosiksi. Monet ihmiset pistävät juuri sen mainitsevani muurin eteen tai painat paniikkinappulaa ja juoksevat karkuun. Taitolaji on oppia tunnistamaan, että mikä tuntosarvien tuoma tieto on oikeaa ja mikä omaa halua nähdä jotain.

Sen kuitenkin sanoisin, että saa käyttää taitoa hyväksi kyllä, mutta muistakaa, että toisinaan asioihin on parempi ratkaisu: kysyä, toimia, ottaa selvää, sanoa suoraan, olla hiljaa, antaa aikaa, antaa uusi mahdollisuus, hyväksyä että on asioita, joista ei puhuta.. Meille on onneksi suotu yhteinen kommunikaatiokeino. Jos toinen ihminen ei halua vastata sinulle, voit tehdä tulkintasi siitäkin, mutta suosittelen miettimään useamman kerran, lähdetkö sotimaan asian tiimoilta. Kannattaa punnita tarkoin mitä sillä tavoittelee ja minkä takia.

P.S. Toinen huumoripläjäys: olemme katsoneet kämppiksen kanssa Star Warseja ja olen aivan rakastunut tähän hahmoon. Jos ette ole katsoneet kyseisiä leffoja, niin katsokaa ja rakastukaa. Ne, jotka ovat katsoneet leffat, ehkä ymmärtävät kun sanon, että tämä kertoo jollain tavalla minun kieroutuneesta huumorintajustani (ja elämänfilosofiastani) - eli siis:R2-D2.

P.P.S Jotta elämä olisi tasa-arvoista, niin sanottakoon, että kämppiksen mielestä olen kuulemma tämä: JarJar Binks :P