Minulla olisi luonnoksissa teille enemmänkin asiaa, mutta saa jäädä jäävätkö luonnostasolle. Kirjoitin pitkän postauksen parisuhdeopinnoistani, joiden luennolle olen osallistunut ja prosessoinut elämääni ja sitä mitä olen saavuttanut. Päänsisäistä työtä on tehty ja tehdään vielä pitkään. Toki oppimista tapahtuu lopun elämää, mutta tällä alkusaralla ja tällä teemalla mennään hetken aikaa. Sitten teema voi vaihtua jo ihan toisenlaiseksi.
Eilen oli äitienpäivä. Tuo pahainen päivä, joka meidän perheessä - ainakin minulla ja siskolla - aiheuttaa enemmän ikävämpää olotilaa kuin mukavia muistoja. Pystyn itse töissä toivottamaan onnea äideille ja tarkoittaen sitä. Äitiys on hieno ja arvostettava asia, tulen ehkä itsekin joskus ottamaan samaisen roolin. Tällä hetkellä kuitenkin se herättää vaan taas muistamaan, että minulla on muukin perhe kuin nämä läheiset, joiden kanssa olen lähes päivittäin tai viikoittain tekemisissä. Minulla on biologiset vanhemmat, minulla on äiti.
Tein suuren teon ja soitin kotiin. Ensin en saanut isää kiinni, joten soitin mummulle. Mummun kanssa jutellessa isä yritti soittaa takaisin. Sitä tunnetta harva tietää, kun soittaa kotiin, jonne soitat vain pakon edessä, virallisissa asioissa. Kun puhut isällesi "pakosta". Haluaisit sanoa enemmän, mutta et vaan pysty. Sinusta tulee lapsi jälleen kerran, olen henkisesti kontallasi ja haluaisit vaan että kaikki olisi hyvin. Toivot, että isä tietää sinun rakastavan häntä kaikesta huolimatta. Sain kerrottua suunnitelmamme mennä käymään kotona Hn kanssa.
Tämän jälkeen juttelin äidin kanssa. Se on vielä pahempi tunne kuin se kun juttelet isän kanssa. Äidin kohdalla tunteet ovat monimuotoisemmat. Isän kohdalla haluaisin pyytää anteeksi ja halata, mutta äidin kohdalla.. Toivotin hyvää äitienpäivää, sen jälkeen kysyin kuulumisia. Äitini madalsi ääntään, totesi kaiken olevan hyvin ja ettei minun tarvitsisi huolehtia hänestä. Tämän ainoan lauseen hän sanoi madalletulla äänellä. Toisin sanoen: asiasta ei puhuta. Sain selitettyä, että olemme tulossa käymään. Äitini toivotti erittäin pirteästi tervetulleeksi meidät. Siinä vaiheessa mietin, että mitä helvettiä olen tekemässä.
Olenko masokisti vai muuten vain hullu?
Soitin puhelut työmatkalla kotiin mennessä. Siellä odotti sisko, joka oli pyykkäilemässä meillä. Saimme aikaan loistavan keskustelun, itkujen kera toki. (Me kun emme osaa muuta kuin itkeä :D) Sain vahvistusta sille, että a) minulla on parhain sisko ikinä, josta en voisi olla enempää ylpeämpi ja onnellisempi b) en ole täysin seonnut, kun haluan esitellä Hn vanhemmilleni ja käydä kotona.
Olemme tehneet siskoni kanssa molemmat suuren työn. Emme ole ehkä näkyvästi muuttuneet muuten kuin vanhenemalla, mutta sisäisesti olemme tehneet paljon elämiemme eteen. Olemme saaneet toisista sellaista tukea, jota eivät edes läheisimmät ystävät pysty antamaan. Ymmärrämme toista, kun toinen voi analysoida paljon jo äänestä - emme sitä epäile yhtään. Ymmärrämme sen tunteen, kun toinen sanoo kotiin menemisen ahdistavan.
Tajusin taustalla olevan monta syytä siihen, miksi haluan mennä käymään kotona ja vieläpä Hn kanssa. Haluan näyttää hänelle, missä olen kasvanut, missä ovat juureni. Ihan toki jo fyysisesti, mutta myös henkisesti. Haluan vanhemmilleni kertoa, että voin hyvin ja että olen löytänyt vierelleni ihmisen, josta välitän enemmän kuin kenestäkään aikaisemmin. Haluan olla hyvä tytär, vaikka olemme vanhempien kanssa virallisen etäisissä väleissä. Kaikesta huolimatta rakastan heitä ja he ovat saaneet aikaan minut ja kasvattaneet minut. Kunnioitan vanhempiani ja en halua jättää heitä tällaisten asioiden ulkopuolelle. En voisi elää itseni kanssa, jos en esittelisi heille miestäni. Sitten on ihan minä syynä. Haluan myös taata itselleni jotain hyvää omatuntoa, että olen ainakin oman osuuteni tehnyt. Haluan myös näyttää itselleni, että mistä olen lähtenyt liikkeelle ja mihin olen päässyt. Haluan näyttää itselleni kuinka hyvää työtä olen tehnyt. Itsekästä tai ei.
Näiden vuoksi pistän itseni likoon ja menen käymään muuten ihanalla reissulla kotonani ja laitan itseni likoon. Onneksi H on tukenani. Hieman voi tulla Hlle yllätyksenä, että miten minä muutun matkan aikana kotiin ja millainen olen kun olemme meillä. Olen vähän erilainen ihminen, mihin on totuttu. Muutun siellä haavoittuvaisemmaksi, aremmaksi ja olen todella aistiherkkä. Tuntosarvet 110% päällä ja muurit ympärillä. Luotan vahvasti siihen, että tämä kyläily on tärkeää tehdä.
Laitan joskus sitten tunnelmia sieltä, kun pystyn. Niin kotona käymisestä kuin muistakin tapaamisista ja vierailusta, koko reissusta.
Sitä ennen kuitenkin on kolme viikkoa armon aikaa, liput on tilattu. Aikaa valmistautua henkisesti ja fyysisesti. Tiedossa on myös Hn vanhempien ja sukulaisten tapaamista. Monet ovat tuttuja, mutta rooli meikäläisellä on eri. Pääsen onneksi käymään samalla reissulla myös kummieni, ystäväni ja mummun luona. Paljon tekemistä tiedossa, mutta varmasti tulee huippu reissu kaiken kaikkiaan!
.... ja ennen reissua pitää myös valmistua! Olen valmistumassa tässä kuussa - elleivät koulussa huijaa - sairaanhoitajaksi!
- N
