Njoo.
Mietin tässä, että pitäiskö aloittaa uusi blogi vai muuttaa tätä. Haluaisin jonnekin kertoilla vähän omasta tarinasta salin ja ravitsemuksen puolella. Valitettavasti ei tarvitse paljoa googlailla (=toisin sanoen etsiä netistä), kun jo törmään tuhansiin ellei miljooniin samanlaisiin. Mietin sitten, että pitäiskö itselle tehdä tänne nettiin päiväkirja, kun tuo käsi ei anna periksi siitä, että kirjoittaisin ihan käsin vanhantapaisesti päiväkirjaa.
...joten taidan tehdä vain itselleni näkyvää päiväkirjaa. Tuntuu tyhmälle kirjoitella kuitenkin pelkästään wordille. Näh, hankalaa tämä elämä tällä hetkellä.
Elämä tällä hetkellä on aika prota. Tosin alkaa pikkuhiljaa tuntua, että tuon työnteko päättyy juuri oikeaan aikaan. Minulla on ollut loistava oppipaikka tuolla, olen oppinut todella paljon työelämästä, elämästä kuin ammatillisestikin. Lähiesimiehistä ei oo mitään valittamista, päin vastoin. Olen löytänyt ystäviä tuolta. Tuntuu, että olen saanut enemmän tuolta kuin olen antanut heille. Kaikelle on kuitenkin aikansa. Tälle aikakaudelle on nyt tulossa loppu, sen kertoo alitajunta, mieli ja keho.
Pelottaa tuo tulevaisuus kyllä, mutta uskon, että elämä taas järjestää uusia haasteita, joita pääsen toteuttamaan ja kokeilemaan. Tiedossa on ihan käytännössä uutta juttua, kun pitää totutella toisen puoliskon kanssa elämään, ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Saa nähdä miten lähtee sujumaan. Kun on tottunut tuon pässinpään kanssa elämään (ole hyvä vain J). Tiedossa on erityyppistä eloa ja menoa.
Minulle on kohta tulossa englanti-suomi-sanakirja, joten pääsen opiskelemaan tuota ravitsemuskurssia. Jos siitä saisi lisää motivaatiota käytännön syömiseen. Ehkä siihenkin, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, saan hieman vastausta.
Mitäs muuta sitä vielä sanoisi.. Mietin tässä nyt teemoja tänne kirjoitettavaksi, nyt kun on "aikaa" enemmän kuin muulloin kirjoitella. Saa huudella, jos tulee ideoita. Kun tässä vähän luonnostelee, niin löytyy jotain.
- N
11.6.2014
6.6.2014
Kuulumisia
En tiedä kummasta minun pitäisi tänne enemmän kirjoittaa. Siitä, että olen mennyt kihloihin (outoa edes kirjoittaa tästä) vai reissusta pohjolassa, mikä sisälsi kyläilyä kotiseudulla.
Tiivistettynä vierailu: hienoa oli ihmisten puolelta, matkutaminen taas raskasta. Esimerkkinä olkoot, että sunnuntaina olimme yhteen putkeen liikenteessä 13 h (toki sisälsi vierailuja, mutta ei "tauko"taukoja ollenkaan). Btw, minulla on parhain anoppi ikinä, tulen varmasti viettämään siellä paljon aikaa ilman velhoakin. Siinä on samanlainen henkinen noita-akka kuin minäkin. Heti löytyi sellainen yhteinen kieli, etten olisi hetkeen uskonut jonkun kanssa löytyvän. Molemmilta löytyy mm. samanlaiset luihusormet (musiikkia harrastavan harrastoive) :D
Niin, tuli paljastettua tuossa ensimmäisessä lausessa, että tämä neiti on mennyt kihloihin. (Kohta ei voi edes sanoa neidiksi, huhhuijaa.) Tämähän oli meikäläisellä jo tiedossa pidemmän aikaa, mutta ajankohdaksi sovittiin tuo viikonloppu, kun oli sovittuna tuo kotiseutureissaaminen. Sormuksessa on kaiverrus 1.6.2014.
En minä tiedä aina mitä pitäisi tästä ajatella. K taisi kysyä, olenko minä nyt rakastunut suuresti ja mahtavasti (et nyt tainnut ihan noin kysyä, mutta kärjistetään vähäsen :D).
Valotetaan ensin vähäsen meikäläisen historiaa näin ihmissuhdesaralla..
Olen aina ollut hyvin, miten se sanoisi monimutkainen nainen. No, näinhän kaikki sanovat, koska kuka nyt haluaisi olla yksinkertainen? Kuulostaa pahalta. Olen enemmän harrastanut säätöjä kuin kunnon suhteita. Olen nopeasti polttanut siltoja. Olen siinä ollut taitava pienestä pitäen. Aina kun tarinat olisivat menneet syvällisemmiksi, olen karannut. Olen halunnut kunnon suhteita, kaivannut "jotain", mutta lopulta kun ehkä olisi siihen ollut mahdollisuus, olen enemmän tai vähemmän aiheuttanut homman kariutumisen. Joku voisi sanoa sitä kohtaloksi, ei ole tarkoitettu, että olisin heidän kanssaan saanut satua aikaan. Itse sanoisin, että olen ollut pitkään lapsi ihmissuhdeasioissa. Vasta parin viime vuoden aikana olen kasvanut tässä ns. aikuiseksi.
Vasta viime vuosina olen päässyt siihen tilanteeseen, että olen voinut harkita kunnon suhdetta. Minun piti ensin saada kuntoon itseni ja suhteeni perheeseen ja perheenjäseniini. Olen täälläkin monesti tarinoinut ongelmistani luottamuksen kanssa. Muut ihmiset ovat olleet vihollisia, jotka ensin haluavat olla lähellä ja sen jälkeen puukottaa minua. Näin ainakin alitajuisesti olen ajatellut. Luottamus on ulottunut ihan siihen asti, että vieläkin saatan kavahtaa halaamista.
Pitkän koulun (keskustelut opintopsykologin kanssa ja oman pään seinään hakkaaminen ja elämänkokemus) jälkeen voi sanoa, että työstä oli jotain hyötyäkin. En tosin koskaan kuvitellut, että näin nopeasti olisin kihloissa - vapaaehtoisesti vieläpä. Tällä tarkoitan sitä, ettei sormuksen pitäminen ja ajatus kihlautumisesta ole ahdistaneet. Toki jännittää ja pelottaa hyvällä tavalla. Kutkuttaa mahan pohjassa.
..Meikäläisellähän kihlautuminen tarkoittaa sitä, että pitää niiden häidenkin joskus tulla. Olen aikarajani velholle sanonut, hän tietää enemmän kuin hyvin tämän aikataulun. Itsepähän on oman hautansa kaivanut ;)
Nyt siihen K esittämään kysymykseen. Eilen mietin nukkumaan matkatessa, että olenko nyt "in löööve" - kuten asian voisi ilmaista. Tajusin että on minulla ikävä ja kyllä olen onnellinen tästä tilanteesta (kihlauksesta) ja odotan enemmän kuin innolla yhteenmuttoa syksyllä. Kieltämättä kutkuttaa ajatus joskus häiden suunnittelustakin. Ystävät rakkaat tietävät kyllä roolinsa jo nyt! :D En ole samalla tavalla "in lööve" - kuin teiniaikoina, mutta kyllä tuo ihminen on sellainen, jota meinaan jaksaa katsoa pidempäänkin.
Ystäväni kävi kylässä, hän on jo naimisissa. Suorittivat nopeammin tämän seurustelu-kihlaus-naimisiin -skaalan kuin mitä me ollaan jo tähän mennessä. Olen saanut kommenttia jo nyt tästä nopeudesta. Tiedän, että monille tämä on nopeaa toimintaa. Tässä kohdin totean, että toki kunnioitan muiden mielipiteitä ja ymmärrän - itsekin jos olisin "sivullinen" voisin hetken aikaa ihmetellä. Ystäväni M sanoi sen mielestäni tärkeimmän asian: ei se nopeus, vaan se pohja. Kumpaakaan ei ole "pakotettu" (=painostettu) tähän ja suhteen pohja on ollut keskustelu, vahva ja tiivis sellainen. Kun ns. palasimme yhteen, kävimme keskustelun siitä, mitä kumpikin tältä suhteelta haluaa, mihin on suunta. Välimatkan vuoksi omia tuntemuksia on joutunut pohtimaan, kommunikointi on tapahtunut pääasiassa whatsappin kautta kera messengerin. Ei ole voinut vaan kuherrella, vaan on pitänyt puhua. Emme aina ole puhuneet vakavia (onneksi), mutta olemme niitäkin keskusteluja käyneet ja tutustuneet toisimme. Olemme kokeneet toisen huonoja ja hyviä päiviä.. Mm. reissulla onnistuin menomatkalla saamaan allergisen reaktion vaihtelun vuoksi, joten matkaseura oli varmasti kivaa.. yhtä lailla itselläkin oli siinä vaiheessa hermot enemmän kuin tiukilla.
Toiseksi, luotan myös vahvaan tuntemukseen plus elämme vain kerran. Tähän mennessä vastaan ei ole tullut toista ihmistä, jonka kanssa olen voinut edes harkita mitään tällaista. Kun ekana "iltanamme" keskusteltiin ja autossa istuin hänen sylissä, mietin kyllä pitkään, että mistä tässä on kysymys. Saati silloin kun fibrokivuissani annoin toisen hieroa. Kämppikseni voi todistaa, että kivuissani en ole antanut kenenkään edes koskea minuun. On minulla vielä paljon tekemistä, en ole täydellinen (valitettavasti [huom: ironia]). Haluan kehittää itseäni ihmisenä ja parisuhteen toisena osapuolena. Vieläkin huomaan, etten anna itsestäni vielä kaikkea, en uskalla nauttia tästä täysillä, luottaa ja uskoa. Velho kyllä ainakin yrittää parhaansa mukaan ymmärtää tätä maailmaani. Eikä mikään parisuhde ole täydellinen, aina on kasvuvaraa. En osaa sanoa siihen syytä, miksen osaa nauttia täysillä tästä, ottaa kaikkea irti. Elää. Ehkä minussa elää joku supisuomalainen aatos siitä, että ei saa onneaan täysin näyttää, pitää "säästellä" onnea, kun kuitenkin se pian katoaa.
Puolihulluuttahan se on mennä kihloihin näin nopeasti, mutta toisaalta elämme vain kerran ja suhde voi kaatua vaikka siihenkin, ettei koskaan sitouduta tai mihin vain, kun ihmisistä on kyse. Ihmettelen vielä toisinaan tuota sormusta, tosin ei se kovin montaa päivää ole ehtinyt tottua olemaan käytössä. Sitoutumista - mihin olen oikein ryhtynyt? Toisaalta olen ylpeä itsestäni: lupasin itselleni ja velholle kun ns. palasimme yhteen, että sitten olen todellakin suhteessa, enkä vain leiki ja kohta polta siltoja takana. En halua vanhana miettiä, että "mitä jos" velhon kohdalla.
Kyse on myös tahdostakin. Välitän, tunnen vahvaa tunnetta tuota ihmistä kohtaan. Jossain välissä se tahto tulee, meillä se tuli jo eteen alkuvaiheessa, kun välimatkaa on sellaiset ~600 km. Ei se auta vain olla ihastunut ja kitistä kun ei voi olla toisen vieressä kuhertelemassa. Joku joskus kysyikin, miten kestän. Koska on pakko. Koska haluaminen on muuttunut tahtomiseksi. Tahdon kokeilla ja nähdä tämän tarinan loppuun asti.
Yritin aiemmin tehdä aiheeseen liittyen postausta, jossa kerroin kuvaavia sanoja. Muistellaanpa niitä.. Taisivat olla jotakuinkin tällaisia: onni, pelko, sitoutuminen, möröt, sekavuus, innostuneisuus, minuus, muuttuminen, hyppy tuntemattomaan...
Kyllä, olen rakastunut ja rakastan.
Huh, nyt se on myönnetty.
P.S. Hääpäivää ei ole päätetty, ei edes vuotta. Että olkaa rakkaat rauhassa. Kyllä me ilmoitamme ajoissa.. kun olemme tulleet maistraatista ;)
Tiivistettynä vierailu: hienoa oli ihmisten puolelta, matkutaminen taas raskasta. Esimerkkinä olkoot, että sunnuntaina olimme yhteen putkeen liikenteessä 13 h (toki sisälsi vierailuja, mutta ei "tauko"taukoja ollenkaan). Btw, minulla on parhain anoppi ikinä, tulen varmasti viettämään siellä paljon aikaa ilman velhoakin. Siinä on samanlainen henkinen noita-akka kuin minäkin. Heti löytyi sellainen yhteinen kieli, etten olisi hetkeen uskonut jonkun kanssa löytyvän. Molemmilta löytyy mm. samanlaiset luihusormet (musiikkia harrastavan harrastoive) :D
Niin, tuli paljastettua tuossa ensimmäisessä lausessa, että tämä neiti on mennyt kihloihin. (Kohta ei voi edes sanoa neidiksi, huhhuijaa.) Tämähän oli meikäläisellä jo tiedossa pidemmän aikaa, mutta ajankohdaksi sovittiin tuo viikonloppu, kun oli sovittuna tuo kotiseutureissaaminen. Sormuksessa on kaiverrus 1.6.2014.
En minä tiedä aina mitä pitäisi tästä ajatella. K taisi kysyä, olenko minä nyt rakastunut suuresti ja mahtavasti (et nyt tainnut ihan noin kysyä, mutta kärjistetään vähäsen :D).
Valotetaan ensin vähäsen meikäläisen historiaa näin ihmissuhdesaralla..
Olen aina ollut hyvin, miten se sanoisi monimutkainen nainen. No, näinhän kaikki sanovat, koska kuka nyt haluaisi olla yksinkertainen? Kuulostaa pahalta. Olen enemmän harrastanut säätöjä kuin kunnon suhteita. Olen nopeasti polttanut siltoja. Olen siinä ollut taitava pienestä pitäen. Aina kun tarinat olisivat menneet syvällisemmiksi, olen karannut. Olen halunnut kunnon suhteita, kaivannut "jotain", mutta lopulta kun ehkä olisi siihen ollut mahdollisuus, olen enemmän tai vähemmän aiheuttanut homman kariutumisen. Joku voisi sanoa sitä kohtaloksi, ei ole tarkoitettu, että olisin heidän kanssaan saanut satua aikaan. Itse sanoisin, että olen ollut pitkään lapsi ihmissuhdeasioissa. Vasta parin viime vuoden aikana olen kasvanut tässä ns. aikuiseksi.
Vasta viime vuosina olen päässyt siihen tilanteeseen, että olen voinut harkita kunnon suhdetta. Minun piti ensin saada kuntoon itseni ja suhteeni perheeseen ja perheenjäseniini. Olen täälläkin monesti tarinoinut ongelmistani luottamuksen kanssa. Muut ihmiset ovat olleet vihollisia, jotka ensin haluavat olla lähellä ja sen jälkeen puukottaa minua. Näin ainakin alitajuisesti olen ajatellut. Luottamus on ulottunut ihan siihen asti, että vieläkin saatan kavahtaa halaamista.
Pitkän koulun (keskustelut opintopsykologin kanssa ja oman pään seinään hakkaaminen ja elämänkokemus) jälkeen voi sanoa, että työstä oli jotain hyötyäkin. En tosin koskaan kuvitellut, että näin nopeasti olisin kihloissa - vapaaehtoisesti vieläpä. Tällä tarkoitan sitä, ettei sormuksen pitäminen ja ajatus kihlautumisesta ole ahdistaneet. Toki jännittää ja pelottaa hyvällä tavalla. Kutkuttaa mahan pohjassa.
..Meikäläisellähän kihlautuminen tarkoittaa sitä, että pitää niiden häidenkin joskus tulla. Olen aikarajani velholle sanonut, hän tietää enemmän kuin hyvin tämän aikataulun. Itsepähän on oman hautansa kaivanut ;)
Nyt siihen K esittämään kysymykseen. Eilen mietin nukkumaan matkatessa, että olenko nyt "in löööve" - kuten asian voisi ilmaista. Tajusin että on minulla ikävä ja kyllä olen onnellinen tästä tilanteesta (kihlauksesta) ja odotan enemmän kuin innolla yhteenmuttoa syksyllä. Kieltämättä kutkuttaa ajatus joskus häiden suunnittelustakin. Ystävät rakkaat tietävät kyllä roolinsa jo nyt! :D En ole samalla tavalla "in lööve" - kuin teiniaikoina, mutta kyllä tuo ihminen on sellainen, jota meinaan jaksaa katsoa pidempäänkin.
Ystäväni kävi kylässä, hän on jo naimisissa. Suorittivat nopeammin tämän seurustelu-kihlaus-naimisiin -skaalan kuin mitä me ollaan jo tähän mennessä. Olen saanut kommenttia jo nyt tästä nopeudesta. Tiedän, että monille tämä on nopeaa toimintaa. Tässä kohdin totean, että toki kunnioitan muiden mielipiteitä ja ymmärrän - itsekin jos olisin "sivullinen" voisin hetken aikaa ihmetellä. Ystäväni M sanoi sen mielestäni tärkeimmän asian: ei se nopeus, vaan se pohja. Kumpaakaan ei ole "pakotettu" (=painostettu) tähän ja suhteen pohja on ollut keskustelu, vahva ja tiivis sellainen. Kun ns. palasimme yhteen, kävimme keskustelun siitä, mitä kumpikin tältä suhteelta haluaa, mihin on suunta. Välimatkan vuoksi omia tuntemuksia on joutunut pohtimaan, kommunikointi on tapahtunut pääasiassa whatsappin kautta kera messengerin. Ei ole voinut vaan kuherrella, vaan on pitänyt puhua. Emme aina ole puhuneet vakavia (onneksi), mutta olemme niitäkin keskusteluja käyneet ja tutustuneet toisimme. Olemme kokeneet toisen huonoja ja hyviä päiviä.. Mm. reissulla onnistuin menomatkalla saamaan allergisen reaktion vaihtelun vuoksi, joten matkaseura oli varmasti kivaa.. yhtä lailla itselläkin oli siinä vaiheessa hermot enemmän kuin tiukilla.
Toiseksi, luotan myös vahvaan tuntemukseen plus elämme vain kerran. Tähän mennessä vastaan ei ole tullut toista ihmistä, jonka kanssa olen voinut edes harkita mitään tällaista. Kun ekana "iltanamme" keskusteltiin ja autossa istuin hänen sylissä, mietin kyllä pitkään, että mistä tässä on kysymys. Saati silloin kun fibrokivuissani annoin toisen hieroa. Kämppikseni voi todistaa, että kivuissani en ole antanut kenenkään edes koskea minuun. On minulla vielä paljon tekemistä, en ole täydellinen (valitettavasti [huom: ironia]). Haluan kehittää itseäni ihmisenä ja parisuhteen toisena osapuolena. Vieläkin huomaan, etten anna itsestäni vielä kaikkea, en uskalla nauttia tästä täysillä, luottaa ja uskoa. Velho kyllä ainakin yrittää parhaansa mukaan ymmärtää tätä maailmaani. Eikä mikään parisuhde ole täydellinen, aina on kasvuvaraa. En osaa sanoa siihen syytä, miksen osaa nauttia täysillä tästä, ottaa kaikkea irti. Elää. Ehkä minussa elää joku supisuomalainen aatos siitä, että ei saa onneaan täysin näyttää, pitää "säästellä" onnea, kun kuitenkin se pian katoaa.
Puolihulluuttahan se on mennä kihloihin näin nopeasti, mutta toisaalta elämme vain kerran ja suhde voi kaatua vaikka siihenkin, ettei koskaan sitouduta tai mihin vain, kun ihmisistä on kyse. Ihmettelen vielä toisinaan tuota sormusta, tosin ei se kovin montaa päivää ole ehtinyt tottua olemaan käytössä. Sitoutumista - mihin olen oikein ryhtynyt? Toisaalta olen ylpeä itsestäni: lupasin itselleni ja velholle kun ns. palasimme yhteen, että sitten olen todellakin suhteessa, enkä vain leiki ja kohta polta siltoja takana. En halua vanhana miettiä, että "mitä jos" velhon kohdalla.
Kyse on myös tahdostakin. Välitän, tunnen vahvaa tunnetta tuota ihmistä kohtaan. Jossain välissä se tahto tulee, meillä se tuli jo eteen alkuvaiheessa, kun välimatkaa on sellaiset ~600 km. Ei se auta vain olla ihastunut ja kitistä kun ei voi olla toisen vieressä kuhertelemassa. Joku joskus kysyikin, miten kestän. Koska on pakko. Koska haluaminen on muuttunut tahtomiseksi. Tahdon kokeilla ja nähdä tämän tarinan loppuun asti.
Yritin aiemmin tehdä aiheeseen liittyen postausta, jossa kerroin kuvaavia sanoja. Muistellaanpa niitä.. Taisivat olla jotakuinkin tällaisia: onni, pelko, sitoutuminen, möröt, sekavuus, innostuneisuus, minuus, muuttuminen, hyppy tuntemattomaan...
Kyllä, olen rakastunut ja rakastan.
Huh, nyt se on myönnetty.
P.S. Hääpäivää ei ole päätetty, ei edes vuotta. Että olkaa rakkaat rauhassa. Kyllä me ilmoitamme ajoissa.. kun olemme tulleet maistraatista ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)