Olen ollut tämän päivän kuin samooja, vaeltaja. Levoton sielu. Keskittymiskyvytön. Senpä vuoksi tulikin mieleen, että kun en pääse salille (pientä flunssanpoikasta), niin kirjoitan tänne.
Tästä lähtee hieno "analyysi" mitkä tekijät ovat vaikuttaneet tämän olotilan syntyyn (toki se olen minä ja ajatukseni sekä toimintatapani, mutta..) Tässä on ne pahimmat aiheuttajat.
1) Sain kuulla eilen huonoja uutisia kotoa pohjoisesta. Olen sanonut sitä, etten lakkaa välittämästä ja tarpeen vaatiessa otan yhteyttä kotiin ja autan. Eilen tuli sellaisia uutisia, että piti miettiä, joudunko edellä mainittuun tilanteeseen. Olin ajatuksissani, aavikon myrskyssä koko illan. Sain sen verran järkeä päähäni, että laitoin opintopsykologilleni sähköpostia, että jos voisimme keskustella miten tulevaisuudessa minun kannattaa samankaltaisissa tilanteissa toimia, koska nyt en osaa. Minulle tuli hyvin alkukantainen tarve tuntea turvaa. Lopulta hengailin kämppikseni huoneessa hänen pelatessa koneella. Myöhemmin nukahdin hänen sänkyynsä. Kämppikseni kun on niistä harvoista ihmisistä, jotka edustavat minun sisäisen lapsen maailmassa pysyvyyttä, turvaa ja tasapainoa.
2) Minulla on "vain" viikko aikaa kunnes olen reissussa. Kyseessä on Suomen sisäinen reissu, mutta itselleni se on suuren askeleen vaativa reissu. Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, on siviilisäätyni muuttumassa. Se on jo muuttunut, mutta siellä se konkretisoituu. Kun aivoni keväällä lähtivät miettimään ja pohtimaan, olisiko minusta tähän, tein päätöksiä itseni kanssa. Päätin, että jos kuuntelen itseäni ja menen sydämen äänen mukaan, en pakene ensimmäisen mörön iskiessä. Ajatus- ja toimintatavat uusiksi, piste. Maailmankaikkeus päätti sitten testata minua heti alusta lähtien ja olen ollut space shotin ja vuoristoradan mutaation mukana. Kun kerran mennään mukaan kunnolla, sydän avoimena, luottavaisena, ei voi nähtävästi kohdallani odottaa kuin vähintään 1000 km/h. Olen nauttinut tästä, minulla on luottavainen olo ja ihania ihmisiä tukena. Tiedän ja tunnen olevani oikealla reitillä. En ollut kuitenkaan tyhmä, kun tein päätöksen ajatus- ja toimintatapojen muutoksesta. Tiesin, että möröt eivät helpolla mene nurkkaan rauhoittumaan. Sopivasti olen tässä sairastellut (puhdistautunut) ja saanut möröt liikkeelle.
1+2 = X) Tasapaino, pysyvyys, turvallisuus, kuolevaisuus, tuntemattomaan hyppääminen.
Uutiset kotoa saivat minut tajuamaan, että mikään ei ole pysyvää. Lapsena sitä ajattelee, että vanhemmat elävät ikuisesti. Me kaikki olemme kuolevaisia, mikään tässä elämässä ei ole muuttumatonta. Me muutumme koko ajan, ihmisiä syntyy ja kuolee. Ajatukset muuttuvat. Kaikki muuttuu. Eilen olin lopulta siinä tilassa, että itkin sisäisesti. Usein reagoin asioihin itkemällä ihan näkyvästi, nyt itkin sisäisesti, mikä on paljon pelottavampaa ja syvällisempää minun kohdallani.
Kun on reunalla ja tuulet yrittävät sinua puhaltaa suuntaan ja toiseen sekä saada hyppämään, tulee pelko. Pelko siitä, että mitä tapahtuu sen jälkeen kun olet ottanut ratkaisevan askeleen. Mitä on siellä toisella puolella? Katuminen. Tulenko katumaan tätä, olenko täysin varma? Uutiset kotoa laittoivat miettimään omaa tilannettani. En muista milloin olisin näin paljon suunnitellut elämääni eteenpäin toisen ihmisen kanssa, luontevasti. Mitään ei ole lyöty lukkoon ja elämä on muuttuvaista, mutta suuntaviivat ovat molemmilla samat. Haluaisin näyttää toiselle perhettäni, äitini ja isäni niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista. Kertoa käytännössä mistä olen syntyjäni, mistä minut on tehty. Näyttää vanhemmilleni "hei, olen selvinnyt ja elämäni on hyvällä mallilla - älkää huolehtiko. Olen kiitollinen teille, rakastan teitä aina". Joku pieni toive on ollut siitä, että jos joskus menen naimisiin, isäni saattaisi minut. Haluaisin tarjota isälleni sen kunnian. Nyt näitä haaveita uhattiin pahemman kerran.
Syynä siihen, että haaveitani uhattiin, oli kuolevaisuuden käyminen esillä. Se on aina taka-alalla, olen ennenkin sen kohdannut. Sen tarkoitus ja tehtävä on pistää ihminen elämään hetkensä täysillä, ne hetket joiden määrää emme etukäteen tiedä. Olen tehnyt aikamoisia päätöksiä vuosien aikana ja nyt olen tehnyt niitä lisää. Hetkeksi ne tuotiin esille ja esitettiin kysymys, että olenko elänyt täysillä ja olenko valmis toteuttamaan mitä olen nyt tekemässä. Jos kuolisin nyt, olisiko onnellinen ja tyytyväinen?
Olisin.
Tajusin vastauksen nopeasti, mutta möröt silti istuvat olkapäilläni tällä hetkellä. Ne yrittävät saada minut peruuttamaan normaaliin tapaan, olemaan hyppäämättä hyppyjä, joita olen suunnitellut ja hyppäämään takaisin vanhoihin kaavoihin. Koskaan et voi palata täysin vanhaan, mutta aina voit tehdä täyskäännöksen ja kuvitella eläväsi kuin ennen. Minun aiempi toimintapa elämässä oli: paniikki >> paniikkijarrutus >> täyskäännös >> molotovin cocktail takana olevaan siltaan >> ns. paluu vanhaan >> kuvittele eläväsi täysillä. Uusi toimintatapa: paniikki>> käsittele pelko, jatka matkaa >> mene sen pirun sillan yli >> jatka tyytyväisenä matkaan, vaikka kuinka tärisyttäisi juuri tapahtuneesta sillan ylityksestä >> kiitä itseäsi >> tee sama uudelleen seuraavan sillan kanssa.
Tämä ilta menee nyt keskustellessa noiden mörköjen kanssa niiden tarkoituksesta ja paikasta. Jokaisella pitää mielestäni olla ne möröt, mutta eri asia on, miten antaa niiden vaikuttaa.
P.S. Erityiskiitos E, sekä A & K supertuesta jo tässä vaiheessa. Spesiaalikiitos E:lle, joka ilmestyit elämääni työn kautta. Olet löytänyt nopeasti paikan elämässäni, mistä olen yllättynyt mutta todella kiitollinen. K - et tajuakaan miten tärkeää on olla joku, joka käy samaan aikaan läpi näitä asioita. Ehkä myöhemmin ymmärrämme mikä tarkoitus tällä on, mutta kiitos jo tässä vaiheessa. A - ilman suurempia selityksiä, olet <3
P.P.S. Ellei olisi hörhö ja tietäisi sekä olisi masokisti, voisi toivoa, että muutokset tapahtuisivat ilman kipuilua.
Palailemme toivon mukaan reissun jälkeen eläväni tämän äärelle. Tai reissun päältä, jos ehtii.
- N
