Oivalluksia

Olen viime aikoina oivaltanut lisää itsestäni ja elämästä ylipäätään. Sain tällä viikolla saapumisilmoituksen paketista, jonka lähettäjänä näytti olevan äitini. Ystävieni tuella kävin hakemassa paketin, vaikka mietin sen sisältöä, tarkoitusta ja mitä kaikkea symbolista merkitystä siihen liittyy. Yritin ajatella psykologini sanomista (liittyen äitini s-postiin), että minun pitää itse valita suhtautumistapani ja toimia sen mukaan. Katselin paketin sisältöä ja myöhemmin tirautin muutaman kyyneleen ja laitoin viestiä ystävälleni ajatuksista mitä paketti herätti.

Nyt muutaman päivän aikana olen oivaltanut, että eniten minua ahdistaa se, ettei minua oikeasti ahdista. En ole ahdistunut vähään aikaan kunnolla niin, että olisin saanut fyysisiä oireita. Olen seesteisempi nykyään, vaikka ei minusta tietynlaisia piirteitä kokonaan saakkaan pois. Tämä voi tarkoittaa sitä, että olen aikuistumassa, kun kuulemma silloin pehmenee! Mutta uskoisin tässä enemmän olevan takana sitä, että olen käsitellyt asioitani aika kauan opintopsykologini kanssa.

Olen kuulemma hyvä tiedostamaan asioitani ja ajatuksiani - näin olen kuullut monilta tahoilta. Olen oppinut tiedostamaanki enemmän, mutta suurin työ on ollut poisoppimisessa ja uusien tapojen omaksumisessa. Tajuan enemmän kuin hyvin virheeni ja muut, mutta olen vain ollut huono saamaan muutosta aikaan. Nyt olen lyhyessä ajassa - riippuen toki lyhyen ajan määritelmästä - onnistunut muuttamaan ajattelu- ja toimintatapojani.

Kaipaan myös paljon tukea tai toivoisin sitä. Tiedän, että minulla on te rakkaat ystävät (jotka luette tätä blogia + ne, jotka eivät pääse tälle taajuuksille), mutta jotenkin tuntuu, että kaipaan ihmisiä, jotka potkii minua, kuuntelee minua ja välittää ajatuksistani. Huomaan, että melkein sen takia haluan itselleni ongelmia ja ahdistuneisuutta. Että saisin huomiota, tukea, välittämistä. Tätä kun jatkaa, niin pääsee siihen, että suurin ongelmani taitaa olla se, että en usko ihmisten välittävän - tai tarkemmin sanottuna pysyvän elämässäni vilpittömästi. En usko, että ihmiset haluavat olla minun kanssa vai koska välittävät minusta ja minun seurani kiinnostaa - sellaisena kuin sen tarjoan. Sen vuoksi kait nyt pelkäänkin, että opintopsykologini sanoo, ettei minun tarvitse käydä hänen luonaan.

Toki minulla on vielä käsiteltäviä asioita, ihan oikeita sellaisia ja opeteltavia asioita, mutta suurin osa murheista alkaa olla siinä vaiheessa käsiteltynä, että pitää vaan totutella tähän "uudenlaiseen" elämään. Sitten kun valmistun, niin lähden käsittelemään korkeanpaikankammoni pois. Enkä usko, että elämäni monimuotoisuus (kauniisti sanottuna se, että aina tapahtuu ja sattuu) katoaa kovinkaan paljoa. Uusia ongelmia tulee, mutta toivottavasti osaan käsitellä ne fiksummin eikä minun tarvitse sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua olla taas psykologin paikkeilla.

Tiivistettynä voisi sanoa se, että pelkään voida hyvin ja olla (lähes) ongelmaton, koska ajattelen silloin ihmisten katoavan ja lakkaavan välittämästä. Pelkään, etten ole kenellekään tärkeä ihminen.

Dg:na liika kiltteys

Kävin viime viikon perjantaina taas opintopsykologini luona (joskus niin ihmettelen, miksi hän ei ole ohjannut minua jo muualle) ja sain taas lisää oivalluksia.  Yksi suurimmista ongelmistani on liiallinen kiltteys ja se, että sallin sen itselleni. Tiedostan hyvin, että mitä haluaisin sanoa tai tehdä, mutta sitten huomaan tekeväni ja sanovani toista ja olen vihainen, ärtynyt ja suuttunut - itselleni.

Tästä esimerkkinä se, kun yritimme kaveriporukalla nähdä kotiseuduillani tuossa jokin aika sitten. Sanoin heille, että olkaa yhteydessä, ilmoitelkaa, miten teette ja vieläpä ajoissa. Minä kun en pääse täältä kovinkaan nopeasti kotiseudulleni. Miten sitten kävi? Puhuin siskolleni päivänä, jolloin olisi alunperin suunniteltu tapaamista kotiseuduille, että en suostu enää lähtemään matkustamaan näin lyhyellä varoitusajalla. Kaveri soitti ja totes, että he ovat samana päivänä menossa kotiseuduille, jos vaan saadaan kyydit ym. järjestymään. Mitä minä sanoin? Kiersin ja totesin, että jos todella ovat menossa sinne, niin kait minä sitten voin tulla ja vielä ärisin jotain siitä, että olisivat voineet hoitaa asian ajoissa. No, lopulta sitä tapaamista ei tullut, mutta mikä tässä opetuksena? Minä en osaa pitää rajojani ja olla "ilkeä".

Psykologi totesi, että olen jo lapsuudessa kotonani omaksunut sen uhrautuvan roolin ja sitä olen vienyt sitten mukanani moniin ihmissuhteisiin. Nyt sitten näin "vanhana" pitää opetella uutta. Kuten kämppikseni ehdotti, taidan aina välillä pitää sellaisia itsekkyyspäiviä. En kaikissa asioissa ajattele ensimmäisenä muita ja huomioi kaikkien muiden tahojen (jotka eivät välttämättä huomaa tai välitä ko. asiasta) mahdollisia ajatuksia ja tunteita.

Se on vaan niin karua, miten sitä on oppinut ajattelemaan automaattisesti ensimmäisenä muita. Jälkikäteen tajuaa mitä on tehnyt, miettii miksi tekee niin sekä toteaa, että se on typerää.

Lopullisena diagnoosina olen antanut tällaisen reseptin itselleni:  liiallinen kiltteys (rajojen puuttuminen), kontrollointi, uhrautuvaisuus, pelot maustettuna kultaisen keskitien löytämisellä ja itsensä etsimisellä tästä sopasta.