Olen monena kertana käynyt ihmisten kanssa keskustelua siitä, kun perheessäni olen toinen "terveen" papereilla kulkeva ihminen. (Tämähän ei tarkoita sitten, ettenkö olisi erikoinen persoona ja sitä kautta hullu - virallista diagnoosia en ole vielä ainakaan onnistunut saamaan :P ) Isä on tämä toinen. Muutoin perheessäni on varmasti monien syiden takia onnistunut tulemaan hyvä määrä mielenterveyden häiriöitä. Äitini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, veljeni sairastaa skitsofreniaa ja siskollani diagnooseina löytyy OCD ja syömishäiriö.
Tarkoituksena oli siis kirjoittaa siitä, millaista on olla mielenterveyshäiriötä (tai useampaa häiriötä) sairastavan ihmisen omainen. Ensimmäisenä huomionarvoisena asiana voisin sanoa sen, että jotkut kasvavat niiden keskellä ja toiset törmäämät näihin asioihin ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä, kun joku yhtäkkiä sairastuu. Itsehän kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään eli olen oikeastaan koko elämäni kasvanut mielenterveyshäiriöiden ja mielenterveyshäiriöisten keskellä - enemmän tai vähemmän. Näiden ryhmien välillä kokemuserot ovat varmasti jossain määrin erilaisia ja riippuen myös diagnooseista, mitä joku läheinen on saanut. Jokainen sairaus on erilainen ja jokainen ihminen on erilainen >> jokainen sairaus ilmenee ihmisissä eri tavoin, jolloin kokemukset ovat erilaisia. Moni muukin tekijä vaikuttaa kokemuksiin: onko omaisella sairaudentuntoa, suostuuko hän hoitoon, millaista hoitoa on tarjolla (tämän käsitän niin, että sairastunut saa hoitoa ja samalla omaisten PITÄISI saada tietoa ja tukea), miten muut ihmiset suhtautuvat sairauteen, millaisia ennakkoluuloja sairauksia kohtaan on itsellä ja muilla ja niin edelleen. Tätä listaa voisi sanoa melkein loputtomasti.
Huomionarvoista on sekin, että on varmasti tiettyjä tuntemuksia ja asioita, joita lähes kaikki omaiset käyvät läpi. Joten älkää ottako tätä suurena yleistyksenä vaan yhtenä näkemyksenä ja kokemuksena asiasta. Jos haluaa oppia enemmän tästä maailmasta ja lähellä on joku, joka voisi kertoa, niin kysykää hellä varoin. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda näitä asioita esille ja puhua, mutta on myös niitäkin, jotka haluavat pitää asiat omana tietonaan/ perheen parissa.
Eilen siskon kanssa puhuessa siitä, miten olen kokenut hänen ja muun perheen sairastamisen, oli minun hankala sanoa miltä minusta tuntuu nähdä oireita ja elää kaiken tämän keskellä. Mielestäni psykiatri sanoi luennoilla hyvin: sairaus ei tarkoita etteikö voisi olla jotain muuta sairautta, mutta sairaus ei myöskään ole yhtä kuin persoona (ongelmallinen osa-alue on persoonallisuushäiriöt, mutta yleensä ajatus pätee aika hyvin).
Sitten sellainen asia, joka ehkä herättää ajatuksia ja mielipiteitä monissa. En toivo, että voisin poistaa siskoni tai muiden perheenjäsenteni sairauksia tai että voisin kärsiä/sairastaa ne heidän puolestaan. Perheeni on aina minulle rakas, vaikka miten päin sen asian kääntäisi. Taustalla on oma henkinen ajattelutapa.
Voisi ajatella niin, että meillä on lähtöruutu ja päämäärä. Jo lähtöruudusta saakka meillä voi olla useita reittivaihtoehtoja. Kun olen valinnut lähtöruudusta reitin A, voi kohta tulla risteys, josta voin palata reitille B, jatkaa suoraan tai mennä ihan uudelle reitille G. Toisin sanoen, teemme elämässämme paljon valintoja tietämättämme mihin se johtaa loppujen lopuksi. Emme voi nyt tietää millaista elämämme on tietyn ajan kuluessa, jos teemme tietyn valinnan. Aina on olemassa tekijöitä, jotka voivat muuttaa sen todennäköisimmänkin vaihtoehdon. (Tässä kohdin voisi pohtia monen blogipäivityksen verran sitä, ovatko jotkin asiat kohtaloa eli ennaltamäärättyä, sattumaa vai ihmisen valinnan tulosta. Tästä voin myöhemmin kirjoittaa oman päivityksen.)
Nyt siis en tarkoita, että olisin toivonut ja toivoisin perheenjäsenille näitä sairauksia tai jopa lisää sairauksia. Asia on vaan fakta siltä osin, että heillä on tietyt sairaudet ja minä en voi nitä poistaa tai sairastaa heidän puolestaan. Voin tukea ja auttaa heitä niillä keinoilla ja resursseilla mitä minulla on, sellaisena kuin olen. Jos surkuttelisin heidän sairauksiaan tai toivoisin, että voisin sairastaa ne heidän puolestaan tai poistaa sairaudet, niin kuluttaisin turhaan omia energioita ja voimavaroja ja se myös voisi heijastua heidän vointiinsa tavalla tai toisella. Tämän tilalle voin valita sen ajattelumallin, että tuen heitä resurssieni ja käytettävissä olevien keinojen mukaan. Resurssien ylläpito onkin melkein jo oma blogipäivityksen arvionen asia. Lyhyesti: pitää muistaa se muu elämä, josta saa iloa, kokemuksia ja niitä resursseja.
Seuraavassa päivityksessä käsittelen erityisesti jonkin perheenjäsenen sairautta näkökulmastani tai sitten jatkan vielä tällaisia yleisiä höpinöitä, kuten omaisen jaksamiseen tai ajattelutapoihin ym. liittyviä asioita.
Mutta ihan vikana asiana: miettikää ihmiset sitä, kun puhutte sairauksista: onko ihminen skitsofreenikko vai skitsofreniaa sairastava ihminen? Näissä on aikamoinen ero loppujen lopuksi. Välillä käytän itse vahingossa esim. sanaa skitsofreenikko, joten en syö, vaikka joku niin sanoisikin. Toisinaan käytän esim juuri tuota sanaa skitsofreenikko herättelemään ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti