Elämä on matkustamista

[Eilen lauantaina 19.10 klo 16:30 -> Oppisinpa joskus kirjoittamaan suoraan sellaisen tekstin, jonka voisi saman tien laittaa julkaistavaksi. Rutiinini näyttää olevan se, että kirjoitan vähintään yhden luonnoksen, jonka tallennan, mutta en julkaise. Sen jälkeen kirjoitan toisen version, jonka julkaisemista voi harkita hyvällä tuurilla ja mielellä. Ehkä on se ajatusten kirjoittamista ensin ylös, jonka jälkeen hahmotan paremmin sen, mitä haluan sanoa ja missä järjestyksessä. Voi olla kyllä sekin, että olen vain niin perfektionisti.

Tämä teksti on kuitenkin nyt kirjoitettu (toinen luonnos) junassa ja julkaistavaksi tämä pääsee todennäköisimmin vasta kun olen päässyt tästä junasta pois eli myöhäiseksi menee. Minulla ei valitettavasti hyvästä päivästä huolimatta ole innostusta alkaa testata hermojeni toimivuutta vr:n wi-fi:llä.]

Itse aiheeseen. Olen tällä hetkellä junassa matkalla etelästä pohjoiseen. Olen ollut pari viikkoa Helsingissä, nyt olen matkalla pohjoiseen Ouluun, josta menen viideksi päiväksi Kokkolaan. Ensi viikon viikonloppuna tiedossa on matka aika lailla itärajalle ystävien luokse. Sen jälkeen olen taas vajaan viikon (noin viisi päivää sekin) Kokkolassa, josta lähden takaisin Helsinkiin pariksi viikoksi tekemään töitä. Tästä jos haluaa vielä jatkaa, niin kun olen Helsingistä tullut takaisin Kokkolaan, niin olen siellä vain vajaa neljä viikkoa, kunnes muutamme pysyvästi Helsinkiin. Vaikka tämä liikkuminen hankaloittaa ajanhallintaa (lopputentit ja muuta opiskeluasiat, työasiat, lepo?!, ihmissuhteet, muuttoasiat ym.) ja on fibromyalgialleni välillä haasteellista, nautin tästä. Suorastaan rakastan.

Tässä teille pieni määritelmä avuksenne, jotta ymmärrätte mistä tarkalleen ottaen kirjoitan. Käytän tässä tekstissä ja usein kyllä puhuessanikin liikkumis-sanaa kuvaamaan suurempaa kokonaisuutta. Toisin sanoen, kun sanon rakastavani liikkumista, voi se tarkoittaa yhtä tai useampaa asiaa seuraavista: muuttamista (paikkakuntien vaihtaminen), liikkumista liikuntamuotona (lenkkeily maastossa tai vaikka ihan käveleminen pitkin kaupunkia – vaeltaminen suurena haaveena!), matkustamista (lentäminen, junalla matkustaminen, autolla ajaminen – lähes kaikki matkustamismuodot lukuun ottamatta busseja), opiskeltavan alan vaihtamista (olen opiskellut n+1 alaa ja sen huomaa – tulen valmistumaan ensimmäiseen ns. kunnon ammattiin vasta 28-vuotiaana), työpaikan vaihtamista (haluaisin taas lähteä suuntautumaan erityyppiselle osa-alueelle),  jossain muotoa koskettaa ihmissuhteitakin (tämän voin selittää vaikka omassa päivityksessä), organisointia (halu muuttaa ja järjestellä asioita aina uudelleen,  ks. alkuteksti) ja elämän tapahtumia (pidän erilaisista ihmiseloon kuuluvista muutoksista ja tapahtumista – juhlien järjestäminen ja lahjojen suunnittelu erityismainintana, josta olen myös saanut kiitosta).

Olisi kiva joskus kysyä vanhemmiltani, olenko aina ollut tällainen ikiliikkuja. Muistan olleeni kyllä suhteellisen aktiivinen, mutta kun ei ole suurempia muistikuvia, niin en pysty sanomaan, olenko ollut liikkuva ja rasittava vai pelkästään rasittava. (Huom. sarkasmia tekstissä.) Jos en ole ollut syntymästäni asti tällainen, on minulla varmasti ollut taipumus tähän, joka on sitten päässyt nousemaan esille. Taipumuksen esilletuloon on uskoakseni vaikuttanut oma elämäntarinani ja perheeni kokemukset. Olen oppinut syntymästäni asti, että vain minä itse vastaan itsestäni ja hyvinvoinnistani – kaikki muu voi muuttua. Vaikka syntymäkotini sijainti on pysynyt koko tähänastisen elämäni aikana samassa paikassa, en koe juurtuneeni sinne. Tiedän kyllä, missä olen syntynyt, mutta en koe suurta vetoa sinne.

Tulen kyllä olemaan aina se pohjolan noita-akka. Veri vetää magneetin kaltaisesti vähintään Pohjois-Pohjanmaalle, ellei pohjoisempaakin. Pitää joskus käydä katsomassa millainen olo tulee, kun pääsen ihan pohjoiseen tutustumaan.

Joskus sitä sanotaan myös, että lapset rauhoittuvat, kun heitä liikutetaan tai heijataan (jotkuthan vauvat kuulemma nukkuvat autossa). On sanottu, että se voisi olla peruja äidin kohdussa olemisesta. Liekö sitten totta vai ei. En tiedä uskoisinko tätä omalle kohdalle. Mietinnän alla on sellainen ajatus, että on olemassa (toivon mukaan vielä hengissä) kulttuureja ja erilaisia heimoja, joiden elintapa on liikkuva. He eivät asu pysyvästi missään, vaan kulkevat ruokaa ja suojaa etsien sekä ihan liikkumisen vuoksikin. (Toki syitä on monia muitakin, mutta muutama mainitakseni.) Hippiäispuoleni sanoo, että olen saattanut jossain edellisessä elämässäni kuulua sellaiseen heimoon.

Käytännössä tässä kun istun junassa, nautin siitä olosta, joka tulee kyllä liikkumisesta, vaikka fyysisesti istun tässä paikallaan penkilläni. Se tunne, kun juna liikkuu, on hyvin rauhoittava ja innostava yhtä aikaa. Olen menossa kohti uutta ja tuntematonta. Vaikka suunnitelmia on ja tiedän mitä suurin piirtein pitäisi tapahtua ja kenen kanssa, niin koskaan et voi täydellisesti tietää tapahtumien kulkua. Sitä on hankala selittää, mutta itsessään jo liikkuminen, vaikka vailla päämäärää, antaa minulle elinvoimaa.

Olen vuosien saatossa oppinut hillitsemään tätä viettiäni. Päätin aikoinaan, kun aloitin sh-opinnot, että opiskelen sen loppuun samassa koulussa. Halusin nähdä, kykenenkö siihen. Näin valmistumisen kynnyksellä täytyy sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Toki olen muuttanut kaupungin sisäisesti kolme tai neljä kertaa (riippuen laskemistavoista), mutta silti, olen pysynyt samassa kaupungissa. Voisin yrittää selittää muuttamisiani kämppiksen saapumisella elämääni tai muulla, mutta fakta on se, että löydän aina syyn. Nyt olen erittäin innoissani tulevasta muuttamisesta Helsinkiin, vaikka tässä muut elämänhallinnan osa-alueet yhdessä muuttamisen kanssa väsyttävät ja aiheuttavat hieman stressiä. Valmistumisen jälkeen olen päättänyt sallia kulkuripuolelleni enemmän vapautta. Katsotaan minne kaikkialle päädynkään.

Minulla tämä ominaisuus näkyy vahvasti muuallakin kuin pelkästään siellä, mitä fyysisesti teen. Pidän siitä, että saan suunnitella, luoda uutta, muokata ja muuttaa. Spontaanius ja impulsiivisuus ovat aina olleet osa minua. Muistan vielä, kun muutin ensimmäisen kerran omilleni Hämeenlinnaan. Muut ihmettelivät sitä, kuinka uskalsin muuttaa kaupunkiin, josta en tunne ketään. Minä vain nautin tunteesta, että pääsin kohti jotain tuntematonta ja uutta. Toki jännitin, mutta se kuuluu yhtenä osana koko pakettiin. Olen myös lähtenyt miehen perään Saksaan asti, vaikka en ollut ehtinyt häneen tutustua kunnolla. Jälkikäteen voisi sanoa, että hauskinta siinä oli tunne uudesta suhteesta, uudesta maasta ja uusista mahdollisuuksista. Kun ei tiedä mitä kaikkea voi tapahtua. Sama juttu on ihan vaikka kirjoittamisessa. Rakastan muokata, kirjoittaa uudelleen ja suunnitella. Nyt kun olen päässyt liikkumisen makuun taas, niin kirjoittaminenkin sujuu ihan eri sävelillä kuin aikaisemmin.

Kirjoitan palolla tätä tekstiä liikkumisesta. Se on niin suuri osa minua, oikeastaan elän tästä. Elän liikkumisesta. Tiedostan kuitenkin hyvin, että tämä ominaisuuteni tai elämäntapani – kummaksi haluaa sanoa – ei ole pelkästään positiivinen asia. Monet läheiseni ovat joutuneet ”opettelemaan” tämän tapani ja sopeutumaan siihen. Ei ole varmastikaan helppoa, kun olen koko ajan menossa tai tulossa jostain ja olen suunnittelemassa jo kolmatta. Sähellän toisinaan kuin adhd-diagnoosin omaava ihminen, ideoin ja teen tuhatta asiaa yhtä aikaa.

Tämä ominaisuus on epäsopiva jossain muotoa erään ihmissuhteisiin liittyvän tärkeän asian, sitoutumisen, kanssa.  Pyydänkin tässä anteeksi niitä ongelmia, joita se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan. Jos katsotaan normaalia ihmiselon kulkua, niin ongelmia tulevaisuudessa tulee olemaan esimerkiksi parisuhteen ylläpitämisessä ja perheen perustamisessa. Saa nähdä kuinka paljon ominaisuuteni vaikuttaa ja paljonko olen valmis itse tarvittaessa sopeutumaan ns. normaaliin elämänkulkuun. Voihan se olla, että vanhemmiten tämä rauhoittuu – tai sitten ei. (Jos minulta kysytään, niin jos vain aivot pelaavat ja pystyn kommunikoimaan tämän fyysisen maailman kanssa mitenkään, tulen kyllä liikkumaan vaikka pyörätuolissa vanhana mummona.)

Onhan tässä sekin asia löydettävissä ja tarvittaessa analysoitavissa, että olenko vain pelokas pysymään paikoillani ja sitoutumaan? Pelkäänkö mitä se voi tuoda tullessaan?

Onneksi minulla on kuitenkin uskomaton lähipiiri, joka kestää minua tällaisena kuin olen. Fyysisesti juureni ovat pohjoisessa, mutta henkisesti kotini on läheisteni parissa. Te olette minun kotini. Kun tiedän teidän olevan vierelläni, sydämeni saa rauhan.

..ehkä on vain tarkoitettu, annettu tehtäväkseni olla ikuinen kulkuri, samooja, hyvine ja huonoine puolineen?

- N

P.S. Yhtäkkiä mieleeni välkähti ajatus siitä, että miksi olen välillä kokenut olevani ns. kotihiiri? Ideoita ja ajatuksia tuli mieleen useita, mutta taidan niistä kirjoittaa myöhemmin, jos muistan, koska tämä on jo valmiiksi romaanin pituinen postaus. Hmh. Palailemme linjoille taas myöhemmin.