Joskus näitä päiviä tarvitaan. Kun ollaan vaan itsekseen. Oman itsensä kanssa ollaan vaan ja mietitään elämää ja sen menoa.
Tämä päivä on omistettu laiskottelulle, fyysiselle sellaiselle. Aamulla heräsin hitaasti ja torkuin pitkän aikaan ennen kuin jaksoin nousta ylös. Sen jälkeen katsoin leffan loppuun, sillä rakas koneeni ei eilen meinannut jaksaa pyörittää leffaa ilman ylikuumenemisen vaaraa. Mutta mikäs hätä tässä valmiissa maailmassa on? Katsoin leffan loppuun, muistelin ja unelmoin asioista. Leffa oli "vain" Yön ritarin paluu. Uskomatonta - omalla kohdalla ainakin- miten viihteelliseksi tarkoitutetusta elokuvasta voi saada syvällistä ajateltavaa. Lähdin miettimäään pelkoa. Mitä se oikeastaan on?
Pienenä pelkäsin pimeää, vanhempana olen saanut (vai hankkinut?) siihen kaveriksi korkean paikan kammon. Pitkään mietin tuota pelko asiaa elokuvan jälkeen ja lopulta laitoin verhon paikalleen ilman mitään ongelmia ja tuntemuksia pelostani. En usko, että pelkoni jäi taakseni tuon mietinnän jälkeen, mutta miettimään se laittoi.
Mitä siitä mietin? Suurin mietintäni asiasta on tällä hetkellä se, että tarvitsemmeko pelkoa? Osaammeko toimia, jos meillä ei ole pelkoa taustalla? Joidenkin pelkojen on sanottu olevan alkukantaisia, esi-isiemme jättämiä muistoja heidän ajoilltaan. Jotkut jähmettymät pelon takia, jotkut saavat siitä energiaa, kääntävät sen voimakseen. Itse en ole koskaan antanut pelkojeni voittaa minua, mutta ne ovat siellä silti. Pitäisikö ne taltuttaa kokonaan, voiko niitä taltuttaa kokonaan? Ovatko pelot kavereita, ystäviä vai vihollisia? Ovatko pelot asioita, jotka laittavat meidät tekemään ja eteenpäin - vai niitä jotka estävät meitä elämästä?
Jään tätä nyt miettimään ja palaan seuraavassa postauksessa aiheen pariin.
- N
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti